Puhetta monimuotoisuudesta

”Jaahas, kuvauskeikalla?” Mies pysäyttää polkupyörän laskemalla jalkansa maahan. ”Juuh.” Hiljaisuus. Mies ei kehtaa kysyä, enkä minä kehtaa kysymättä kertoa. Että milläs asioilla sitä liikutaan. Että miksikäs valokuvaan ilta-auringon lämmittämää hakkuuaukkoa. Mies arvaa kyllä, että en minä perhealbumiin kuvia ota. Mutta kuvaanko siksi, että hakkuu on hyvä juttu, vai siksi, että se on paha juttu. Sitä mies ei osaa päätellä, kun jätin kiikaritkin autoon. Minäkään en pysty päättelemään miehestä, että onko hakkuuaukko hänestä hyvä vai paha. Juttelemme hetken polkupyöräilykelistä, mutta molempia jännittää. Kysymätön kysymys ja vastaamaton vastaus ovat jääneet leijumaan välillemme. Mies ponnistaa vauhtia ja jatkaa matkaansa. Minä astelen tieltä hakkuuaukkoon. Olen tullut katsomaan puronvarsikorpea, joka oli ehdolla soidensuojelun täydennysohjelmaan. Tutkin, kuinka moni ohjelmaan ehdolla olleista suometsistä on hakattu. Haluan tietää, ovatko soiden maanomistajat tehneet niin sanottuja aavistushakkuita. Aavistushakkuusta puhutaan, kun maanomistaja hakkaa metsänsä hävittääkseen luontoarvot aivan tarkoituksella. Hän aavistaa, että hänen metsänsä saattaisi kelvata suojelualueeksi, mutta vastustaa suojelua. Aavistushakkuu on kätevä tapa tehdä suojeluaikeet tyhjiksi. Tämä puronvarsikorpi ainakin on paitsi hakattu, myös ojitettu. Saapas uppoaa turpeeseen, jota on röykkiöittäin ojien varsilla. Veden hitaan virtauksen mukana näkyy kelluvan tunnistamattomaksi maatuneita kasvinosia. Siinä turve ja muu kiintoaines valuvat alajuoksulle. Kirkkaanvihreät leväkasvustot kielivät, että ojaveden mukana virtaavat myös humus ja ravinteet. Näin metsätalous omalta osaltaan rehevöittää, liettää ja sameuttaa jokia, järviä ja lopulta Itämerta. Hakkuuaukko on iso. Tavallisesti näin suuria näkee vain Lapissa. Pikkuinen puronvarsikorpi kattaa vain murto-osan koko hakkuusta. Soidensuojeluohjelman maastokäynneistä tiedotettiin maanomistajille etukäteen, joten tämän metsän omistaja on netonnut sievoisen summan tietäen, että samalla kaatuu luonnon kannalta arvokas korpimetsä. Onko hänellä mahtanut olla akuutti rahantarve? Jospa auto hajosi? Tai lähiomainen tarvitsi rahaa? Tai saattaahan olla, että maanomistaja elää metsästä ja saa sieltä valtaosan tuloistaan. Siinä tapauksessa hänellä lienee tarkat hakkuusuunnitelmat metsilleen. Ehkä nyt vain sattui olemaan tämän palstan vuoro. Vai olisiko maanomistaja hakannut siksi, että korven suojelu varmasti estyisi? Eihän äskettäin aukoksi pantua metsää kannata suojella, kun ei siellä kuitenkaan mitään suojelun arvoista ole. Mikäli tämä on ollut maanomistajan motiivi, seison nyt aavistushakkuun ytimessä. Aavistushakkuu on tuttu termi metsänomistajille ja luonnonsuojelijoille jo vuosikymmenten takaa. Termin juuret lienevät 1970-luvulla. Alun perin suojeluväki puhui aavistushakkuista, kun Metsähallitus hakkasi valtion maiden vanhoja metsiä. Sittemmin termi levisi laajempaan käyttöön. 1990-luvulla tehtiin useita suojeluohjelmia, kuten rantojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma ja Natura 2000. Ne kaikki ulottuivat yksityisten maanomistajien maille. Ohjelmat herättivät kovia kiistoja luonnonsuojelijoiden ja maanomistajien välillä. Molemmat myös saivat niistä osansa. Satakunnassa Karvialla maanomistajat ryhtyivät nälkälakkoon, Keski-Suomen Luhangassa taisteltiin tielinjauksesta vuosien ajan. Luonnonsuojelijoita uhkailtiin ja heidän autonrenkaitaan puhkottiin. Maanomistajat olivat huolissaan toimeentulonsa menetyksestä. He kokivat ympäristöhallinnon toiminnan autoritäärisenä, epäreiluna ja salailevana. Luonnonsuojelijat taas murehtivat lajien häviämistä ja luonnon yksipuolistumista. He eivät halunneet, että loputkin koskemattoman luonnon rippeet muuttuisivat puupelloiksi, turvesoiksi ja mökkikyliksi. Viimeistään tuolloin aavistushakkuista alettiin puhua myös yksityisillä mailla. Luonnonsuojelijoille tilanne oli vaikea. He halusivat pitää arvokkaat metsät maanomistajilta salassa, jotta niitä ei aavistushakattaisi. Samalla metsät haluttiin suojella. Mikä siis neuvoksi? Suojelijat hiippailivat metsissä etsimässä harvinaisia lajeja ja välttelivät maanomistajia. Maanomistajat taas panivat merkille teiden varsille pysäköidyt autot, jotka eivät kuuluneet oman kylän väelle. Taas ne perkeleen kiikariniilot täällä nuuskii! Sillä tavalla niin suojelijat kuin maanomistajatkin kaivautuivat yhä syvemmälle omiin poteroihinsa. Nykyisin aavistushakkuista puhutaan lähinnä somessa. Niitä kerrotaan tehdyn soidensuojeluohjelman takia. Jotkut metsänomistajat suunnittelevat aavistushakkuun tekemistä: yksi Antti Rinteen hallituksen pelossa, toinen muuttuvan metsäsertifioinnin takia. Ominaista aavistushakkuille on, että julkisesti juuri kukaan ei myönnä niitä tekevänsä. Siksi aiheen tutkiminen on hankalaa. Aavistushakkuista onkin vain vähän tieteellistä todistusaineistoa ja sekin keskittyy pääosin Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Suomessa jotkut maanomistajat ovat myöntäneet tehneensä aavistushakkuita liito-oravametsissä. Muuten koko ilmiön olemassaolo perustuu pelkille väitteille, kuulopuheille ja yksittäisille some-kommenteille. Havahdun metsäviklon varoitteluun. Se uhittelee västäräkille. Joko sillä on poikaset maastossa? Viklo on kelpuuttanut paikan hakkuusta huolimatta. Ilmeisesti läheinen suolampi ja sitä ympäröivä räme riittävät viklolle kodiksi. Olen tarttumassa auton oven kahvaan, kun aukon laidasta, suuren metsän reunasta kuuluu palokärjen huuto. Iso tikka lähtee lentoon kohti aukon vastakkaista laitaa. Syvään aaltoileva lento on hitaan ja kömpelön näköistä moisen aukean yllä. Jos tienoota hakataan paljon, täytyy palokärjen löytää uusi reviiri tai kuolla. Se ei löydä ravintoa eikä pesäpuita kovin nuoresta metsästä. Myöhemmin istun viikkokausia tietokoneella. Kuten tuttu Lapin mies monesti virkkoo minut nähdessään: ”Perslihaksilla ne tutkimukset tehdään.” Tänä iltapäivänä kaadan lasillisen olutta ajatustyötä vauhdittamaan. Monien työvaiheiden jälkeen olen vihdoin lähellä päämäärää. Tulokset valmistuvat olutta hörppiessä. Soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleita suometsiä on hakattu paljon vähemmän kuin muita suometsiä. Hakkuiden aalto ei ole pyyhkinyt luonnon kirjoltaan rikkaita suometsiä pois – ainakaan vielä. Toisaalta niitä hakataan jatkuvasti, olkoonkin että tahti on verrattain hidas. Loputtomiin soidensuojelu ohjelman toteutus ei siis saisi viipyä. Muuten arvokkaat suometsät katoavat, ja suoluonnon kirjo niiden mukana. Mutta viitteitä aavistushakkuista ei näy. Kuten sanottua, soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleiden suometsien omistajat ovat enimmäkseen pidättäytyneet hakkuista. Ja jos he ovatkin hakanneet, ei se näytä liittyneen ohjelmaan. Hakkuiden tahti on ollut tasainen. Niiden määrä ei ole kasvanut esimerkiksi silloin, kun maanomistajat saivat tietää, että heidän suonsa on valittu ehdokkaaksi soidensuojeluohjelmaan. Näyttää siltä, että useimmat ehdokasmetsistä on hakattu jostain muusta syystä kuin tarpeesta estää suojelu. Ehkä akuutissa rahapulassa. Tai sitten jo olemassa olevan hakkuu suunnitelman mukaisesti, joka on saatettu tehdä yhdessä tutun ja luotetun metsäammattilaisen kanssa jo vuosia sitten. Suoraan sanoen en odottanut tällaista tulosta. Kaikki maalaiset tuntevat jonkun, joka on aavistushakannut. Tai vähintään jonkun, joka on kironnut suojeluohjelmat alimpaan helvettiin ja antanut täyden tukensa heille, joiden maita on suojeltu. Minulle, paljasjalkaiselle maalaiselle, tulos on siis odottamaton. Ovatko soidensuojeluohjelman ehdokasmetsät niin heikkotuottoisia, että se selittäisi innottomuuden hakata? Eivät. Tutkimusaineisto on nimittäin rajattu niin, että se sisältää vain hakkuukelpoisimmat metsät. Hakatulla puronvarsikorvellakin näin useampia sellaisia kuusen kantoja, joiden halkaisija oli yli puoli metriä. Puut olivat olleet jättiläisiä. Ehkä ehdokasmetsät ovat alaltaan pieniä? Tai sijaitsevat niin syrjässä, että metsäkoneiden paikalle tuominen ja puiden kuljettaminen tehtaalle olisi kannattamatonta? Ehkä niin. Mutta jo Suomen karttaa katsomalla voi nähdä hyvin tiheän, lähes kaikkialle ulottuvan metsäautotieverkoston. Lisäksi vuodesta 2013 lähtien hakkuiden määrä on kasvanut jokaisena vuonna. On vaikea uskoa, että pienuus tai syrjäisyys olisivat ainakaan kovin suuri syy sille, että suojeluun ehdolla olleet metsät ovat säilyneet joukoittain. Jospa soidensuojeluohjelmaan ehdotettujen metsien omistajat halusivat alun perinkin suojella? Olivathan nämä suometsät säästyneet aiemminkin. Muutenhan ne eivät olisi edes päätyneet ehdokkaiksi soidensuojeluohjelmaan. Ympäristöministeriö kysyi vuonna 2015 joiltain ehdokassoiden omistajilta, haluaisivatko nämä suojella suonsa. Lähes puolet halusi. Toisaalta lähes yhtä moni ei halunnut. Silti vain harva ehdokasmetsistä on hakattu. Niin tutkittu tieto kuin arkijärkikin osoittavat, että maanomistajat näkevät metsässään paljon muutakin kuin tukun seteleitä. Suometsissä kasvavat mustikat, puolukat ja juolukat, rouskut ja suppilovahverot. Riistalinnut päristävät niistä lentoon. Suo on tuttu, koska siellä marjastettiin, sienestettiin ja metsästettiin jo lapsena. Ja ovathan korvaukset suojelusta aivan kohtuulliset. Markkinahinta niin maapohjasta kuin puustostakin. Oli miten oli. Joka tapauksessa tutkimukseni puhuu sen puolesta, että jos aavistushakkuita koskaan on tapahtunut laajassa mittakaavassa Suomessa, nuo ajat ovat takanapäin. Rikkaita luontoarvoja ei ole tarpeen salata maanomistajilta. Päinvastoin. Niistä kannattaa kertoa. Jospa jonakin päivänä kiikariniilo ja maanomistaja kohtaavat maastossa ja juttelevat kuten ihmiset ainakin. Ilman epäilyksiä, kiukkua ja vaivautunutta hiljaisuutta. Tämä on tutkijalle juhlapäivä. Kaadan lasiin toisenkin oluen.

Olin suunnitellut kirjoittavani kauniin tarinan luonnon toiminnallisesta monimuotoisuudesta. Se on käsitehirviö, josta olen työkseni kiinnostunut. Mielessäni se näyttää pilvien ryppäältä. Jokaisen pilven keskellä lilluu ötö, jota ympäröi sen osaaminen. Mitä paremmin ötö osaa jotain, sitä paksumpi pilvi on kyseisen osaamisen suunnassa. Jos esimerkiksi minä olisin se ötö, pilvi minun ympärillä neulomisen suunnassa olisi paksu, kun taas piirtämisen suunnassa se olisi aivan ohut hiutula vain. Suunnittelin kirjoittavani ötöpilvien ryppäistä ja siitä, miten ne muotoutuvat ilmojen ja keskinäisten vetovoimien ja kahnausten tuloksena. Ja siitä, miten merkityksellisiä ne ovat. Tarinasta tuli kuitenkin raskasta ja kankeaa työtekstiä. Se kuulosti tältä: ”Ekologian tutkijoiden keskuudessa ötöpilvien ryppäästä puhutaan eliöyhteisön toiminnallisten ominaisuuksien monimuotoisuutena. Pilven ryppäälle voidaan mitata keskiarvo (community-weighed mean trait) tai sen laajuutta voidaan mitata useilla mittareilla (multi-trait functional diversity).” Tämä on kaukana kauneudesta, ajattelin. Täytyy olla jokin parempi tapa selittää mitä on toiminnallinen monimuotoisuus. Miksi siitä ollaan niin innoissaan ekologien keskuudessa? Kenellä olisi kokemusta ja näkemystä? Otin yhteyttä ranskalaiseen tutkjaan, Cyrille Violleen, joka on tutkinut toiminnallista monimuotoisuutta jo parikymmentä vuotta. Uransa alussa hän kirjoitti tieteellisen artikkelin, joka vaati toiminnallisen monimuotoisuuden selkeää määrittelyä. Viime vuosina hän on ollut yksi toiminnallisen ekologian aktiivisimmista eteenpäin viejistä. Violle varmasti tietäisi miten kuvata toiminnallinen monimuotoisuus ja sen merkityksellisyys ymmärrettävästi, tuumin. ”Vastaan sinulle huomenna junassa matkalla kotiin”, Violle kirjoitti minulle Brysselistä, missä hän oli ollut Euroopan tutkimusneuvoston haastattelussa. Tiesin, että Brysselistä hänen kotiinsa Montpellieriin on noin kuuden tunnin junamatka. Junassa saa lämmintä ruokaa ja kahvia tarjoiltuna omalle paikalle. Ruuan jälkeen voi kääriytyä huopaan, katsella kumpuilevia peltoja. Ne ovat erivärisiä tähän aikaan vuodesta. Maissi on korjattu kellastuneilta pelloilta. Nurmi on vihreää, aina. Mustavalkoisia lehmiä. Kivisiä kaupunkeja. Siellä täällä oransseja puita. Taisi uni voittaa junassa, kun vastausta ei kuulunut. En ihmettele, sillä haastattelun jälkeen oli varmasti kaikkensa antanut olo. Violle oli ollut haastattelussa, koska hän oli anonut tutkimusneuvostolta kovin kilpailtua apurahaa. Minun mielestäni hän kuuluu niihin, jotka rahoituksen ansaitsisivat. Vuonna 2014 hän sai tutkimusneuvostolta lupaavalle nuorelle tutkijalle myönnetyn Starting Grant -rahoituksen. Hän haluaa ymmärtää, miten monimuotoisuuden muutokset vaikuttavat ekosysteemien toimintaan. Vastausta tähän kysymykseen odottavat niin poliitikot, maankäytön suunnittelijat kuin luonnonsuojelijatkin. Monimuotoisuuden häviämisestä ollaan huolissaan monella taholla. Halutaan tietää mitä siitä seuraa. Tai tietää, mikä määrä monimuotoisuutta on riittävästi, jotta homma toimii. Kysymys on jo vanha, mutta erityisesti riittävän monimuotoisuuden ennustaminen ekosysteemien toiminnan turvaamiseksi on vielä lapsenkengissä. Violle saattaa kuitenkin olla pidemmällä vastauksen löytämisessä kuin moni muu, koska hän katsoo asioita toisin. Useimmille meille monimuotoisuus tuo mieleen erilaisia lajeja mikrobeista valaisiin, tropiikista navoille. Sitähän se on, elonkirjoa, miljoonia kummallisia lajeja. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös lajien sisällä. Esimerkiksi kirsikkatomaatit, luumutomaatit, pihvitomaatit ja siperiantomaatit. Ne ovat kaikki samaa tomaattilajia, mutta perimältään erilaiset lajikkeet suosivat erilaisia kasvuolosuhteita ja tuottavat erinäköisiä hedelmiä. Tämä on perinnöllistä monimuotoisuutta, yhden lajin sisäistä vaihtelua. Laaja perinnöllinen vaihtelu mahdollistaa yhden lajin menestymisen hyvin erilaisissa ympäristöissä. Samaa koiralajia on vetokoirina Alaskassa, tryffelikoirina Italiassa ja taskukokoisina seurakoirina syleissä. Tomaattilajikkeet ja koirarodut ovat ihmisen jalostamia. Luonnossa näin suurta lajin sisäistä vaihtelua esiintyy harvoin, koska luonnossa erilaisissa ympäristöissä menestyvät saman lajin populaatiot eriytyvät usein omiksi lajeikseen. Lähisukuiset luonnonvaraiset lajit voivat muistuttaa toisiaan, mutta poikkeavat toisistaan jonkin toimintonsa osalta. Esimerkiksi puolukka, mustikka, juolukka ja karpalo ovat kaikki puuvartisia sukulaislajeja, jotka ovat sopeutuneet erilaisiin ympäristöolosuhteisiin. Karpalo on soiden matala ikivihreä varpu, mustikka puolestaan vaatii ravinteisemman maaperän, jotta voi kasvaa yli polvenkorkuiseksi ja luoda joka kesä uudet lehdet. Tällaisista eroista lajien ominaisuuksissa Violle on kiinnostunut. “En ole kumisaapasekologi”, hän kirjoitti muutamaan päivää myöhemmin ja tarkoittaa sitä, ettei hän ole kiinnostunut mistään lajiryhmästä tai ekosysteemistä sinänsä. ”Minua motivoivat selitykset ja mekanismit. Etsin lähestymistapaa, joka auttaa selittämään muotojen ja toimintojen ihmeellisen moninaisuuden. Toiminnalliset ominaisuudet ovat oivallinen työkalu siihen.” Häntä eivät kiinnosta lajien nimet vaan se, millainen rooli kullakin lajilla on ekosysteemin toiminnassa. ”Ensimmäinen tutkimusharjoitteluni professori Eric Garnierin laboratoriossa oli minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen läpimurto. Oivalsin, että jos emme huomioi lajien välisiä eroja, vaan pidämme kaikkia lajeja yhtä tärkeinä luonnonjärjestelmien toiminnan kannalta, emme voi saada selville ekologisia mekanismeja, joista ekosysteemien toiminta rakentuu”, hän kertoo. Violle viittaa mekanismeilla koneistoon, joka pyörittää luontoa. Siihen, miten lajit ovat sopeutuneet omiin toiminnallisiin lokeroihinsa ympäristön ja muiden lajien keskellä. Siihen, miten lajit elävät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja ovat riippuvaisia toisistaan. Siihen, miten tämän verkoston ansiosta me toisenvaraisetkin voimme elää tällä planeetalla. Se on se juttu, minkä takia minäkin ajattelen niitä ötö-pilvien ryppäitä töissä. ”Lajeihin perustuva monimuotoisuuden mittaaminen johtaa umpikujaan monissa ekologisissa kysymyksissä”, Violle väittää. ”Käytän tästä usein tehdasvertausta: Jos vertaamme kahden tehtaan toimintaa työntekijöiden nimilistojen perusteella, emme tiedä juuri mitään tehtaiden toiminnasta. Tämä on kuitenkin ekologian alalla ollut yleisin tapa kuvata ekosysteemejä.” Todellakin, noin neljänkymmenen vuoden ajan (1970–2010) monimuotoisuudesta kiinnostuneet ekologit keskittyivät tutkimaan, miten lajiston monimuotoisuus riippuu esimerkiksi elinympäristön pinta-alasta, korkeusvyöhykkeestä tai lämpötilasta. Listattiin lajeja ja vertailtiin lajilistoja. Tulokseksi saatiin esimerkiksi, että lajilistat ovat alemmilla korkeusvyöhykkeillä pidempiä ja koostuivat eri nimistä kuin ylemmillä vyöhykkeillä. ”Toiminnallinen ekologia pyrkii kartoittamaan työntekijöiden eli luonnon eliöiden roolin tehtaissa eli luonnon ekosysteemeissä. Tämä on paljon nimilistoja tehokkaampi tapa ymmärtää ja ennustaa ekosysteemien toimintaa”, Violle kertoo. Vaikka luonnon ekosysteemit eivät tavoitteellisia tehtaita olekaan, minusta Viollen tehdasvertaus toimii niin hyvin, että jatkan asian kuvittelua hetkisen. Kukin työntekijä on siis eräänlainen osaamiskimppu, jonka erilaiset taidot parhaimmillaan täydentävät muiden työntekijöiden osaamista. Jokaisella työntekijällä on myös hieman toisistaan poikkeavat tarpeet ja toiveet siitä, mitä he vaativat pysyäkseen työpaikalla ja toimiakseen parhaimmillaan. Tehdas voi toimia loistavasti vähälläkin työntekijämäärällä, jos kukin työntekijä on oman työnsä tehokas erityisosaaja, ja jokaisen perustarpeet ja erityistoiveet on täytetty. Tällaisen vähäväkisen ja osaamisensa optimoineen tehtaan tuotos voi olla suurempi kuin tehtaan, jossa on moninkertainen määrä työntekijöitä, joiden osaaminen on päällekkäistä tai jotka toimivat aliteholla esimerkiksi surkean lounaan tai kovan kilpailun vuoksi. Työntekijöiden nimilistat eivät siis kerro mitään tuotannosta – osaamislistat olisivat parempi mittari. Mitä näille tehtaille tapahtuu, jos tuotanto-olosuhteet muuttuvat rajusti? Jos vaikkapa ylikansallinen suuryhtiö ostaa molemmat tehtaat, niin kuin käy päivittäin siellä täällä. Uusi toimitusjohtaja päättää, että molemmista tehtaista irrotetaan katot, jotta uudet ideat pääsevät tuulemalla sisään. Kylmänarkoja työntekijöitä irtisanoutuu molemmista tehtaista. Erityisen moni vähempiväkisen tehtaan erityisosaaja on herkkä vedolle ja lähtee etsimään suojaisampaa työpaikkaa. Kun toimitusjohtaja muutaman myrskyn jälkeen vertaa tehtaidensa tuotosta, vähäväkinen tehdas on joutunut vähentämään tuotevalikoimaansa eksperttien lähdettyä. Siellä myös yleisimpien tuotteiden tuotanto on kärsinyt huomattavasti, koska jäljelle jääneet ekspertit eivät ole tehokkaita yleistuotannossa. Toinen tehdas sen sijaan tuottaa nyt paremmin. Jotkut sen työntekijöistä viihtyvät tuulessa ja ovat innostuneet uusista ideoista, mikä on lisännyt heidän työpanostaan. Eikä muutamien työntekijöiden lähtö ole vähentänyt tuotantoa, koska jäljelle jääneiden joukosta löytyi edelleen saman tehtävän osaajia. Violle ja me muut toiminnalliset ekologit kuvaamme lajeja nimien sijaan niiden osaamisen ja vaatimusten kirjolla. Puhumme lajien toiminnallisista ominaisuuksista (engl. functional traits). Esimerkiksi voikukka on toki voikukka, mutta toiminnallinen ekologi näkee sen yksikkönä, joka on hyönteispölytteinen, tuulilevitteinen, pienisiemeninen, keräsienijuuren vaativa, lehtiruusukkeellinen, valoa vaativa, hyvin nopeakasvuinen ja monivuotinen. Näiden ominaisuuksien perusteella pystymme ennustamaan, että voikukka viihtyisi valoisissa ”luonnon tehtaissa” ja pystyisi hankkimaan riittävästi vettä ja ravinteita, vaikka syvältä asfaltin alta. Varjoisassa tehtaassa se ei selviytyisi. Voikukka osallistuisi luonnon tehtaan eli ekosysteemin perustuotantoon huomattavalla panoksella nopean kasvukykynsä ansiosta ja tuottaisi hajottajille helposti hajoavaa kariketta sekä ohikäveleville ihmisille silmäniloa keltaisilla kukillaan. Toiminnalliset ominaisuudet siis vaikuttavat lajin menestymiseen erilaisissa ympäristöissä ja ennakoivat lajin toimintaa ja osallistumista erilaisiin ekosysteemin toimintoihin. Yksi laji osallistuu usean ekosysteemitoiminnan tuotantoon yhtäaikaisesti. Lajien ominaisuudet määrittelevät millaisissa olosuhteissa laji menestyy, millaisia resursseja se vaatii, miten se niitä hankkii, millaisin asein se niistä kilpailee, miten se levittäytyy ja miten puolustautuu. Se, millaisia tuotteita mikin luonnon ”tehdas” eli ekosysteemi tai paikallinen eliöyhteisö tuottaa, riippuu sen työntekijöiden osaamisen kirjosta. Joihinkin haasteellisiin olosuhteisiin tarvitaan erikoisominaisuuksia. Joskus uuden erikoisosaajan saapuminen tehtaaseen voi lisätä tehtaan tuotantoa, vaikka sen luultiin jo olevan maksimissa. Esimerkiksi typpibakteerien kanssa liittoutuneet hernekasvit voivat tehtaaseen tullessaan lisätä vanhojen työntekijöiden tuotantotehokkuutta jakamalla heille suhteilla hankkimiaan resursseja. Hernekasvit ovat hankintaeksperttejä, jotka ylläpitävät hyödyllisiä suhteita typpibakteereihin, jotka toimittavat elintärkeää typpeä kasveille. Jos tällaiset hankintaekspertit häviävät tehtaasta, tehdas menettää tietysti heidän osuutensa perustuotannosta, mutta myös jäljelle jääneiden tehokkuus vähenee, koska typpeä ei enää saadakaan ilmaiseksi, vaan sitä pitää etsiä maasta kalliimmilla menetelmillä. Kaikilla lajeilla on itseisarvonsa, mutta ekosysteemin toiminnan kannalta jotkut lajit voivat olla tärkeämpiä kuin toiset. Viollen mielestä on lähes filosofista kysyä, mitä meidän pitäisi suojella luonnossa. ”Ehkä evoluutiopotentiaalia? Ehkä lajeja niiden itseisarvon vuoksi? Ehkä toiminnallista potentiaalia? Tunnen monia ihmisiä, jotka paheksuvat käytännöllistä ja taloudellista lähestymistapaa luontoa kohtaan. Ymmärrän tämän. Kuitenkin käytännöllinen ja taloudellinenkin lähestymistapa on mielestäni mielenkiintoinen lisäkriteeri, joka voidaan ottaa huomioon, jos halutaan ymmärtää esimerkiksi ravinnekiertoja ja muita biokemiallisia kiertoja maailmanlaajuisesti. Niiden ymmärtämiseksi meidän täytyy pystyä mallintamaan ja ennustamaan toiminnallisten ominaisuuksien lokerot. Myös toiminnallinen harvinaisuus voi olla yksi suojelukriteeri.” Toiminnallinen monimuotoisuus on tae siitä, että luonnon koneisto pysyy toimintakunnossa myös olosuhteiden muuttuessa, esimerkiksi ilmaston lämmetessä. Ekosysteemin toiminnot voivat jatkua niin kauan, kun kutakin toimintoa hoitamassa on siihen sopiva laji. Pahan päivän varalta olisi hyvä, että jokaisen tehtävän suorittajia löytyisi useita, sillä jos joku esimerkiksi ilmaston lämmetessä häviäisi, joku toinen voisi jatkaa tehtävää. Ehkä lajien nimiä tärkeämpää olisikin siis tuntea kunkin lajin tapa toimia, jotta voisimme varmistaa ekosysteemien toiminnan muuttuvissa olosuhteissa. Lajeja on miljoonia, mutta niiden ominaisuuksia on rajallinen määrä. Viollen mielestä monimuotoisuuden mittaaminen toiminnallisten ominaisuuksien eroina voi auttaa paljastamaan mekanismeja, jotka pyörittävät luonnon koneistoa. Näitä ovat esimerkiksi lajien sopeutuminen ympäristöolosuhteisiin ja vuorovaikutukset, jotka säätelevät sitä, mitkä lajit esiintyvät yhdessä. “Maailmanlaajuisesti toiminnallisten ominaisuuksien tutkimuksen toivotaan yksinkertaistavan monimuotoisuutta”, hän kertoo. ”Erityisenä toiveena on, että lajien väliset vuorovaikutukset voitaisiin paremmin huomioida globaaleissa ekosysteemien toimintaa kuvaavissa malleissa.” Toiveet ovat suuret, ja toiminnallisten ominaisuuksien mittaamisesta onkin tullut eräänlainen muotisuuntaus ekologian sisällä. Useisiin tutkimuksiin on lisätty mittauksia muutamasta toiminnallisesta ominaisuudesta sen kummemmin miettimättä mihin ne voisivat liittyä. ”Käynnissä oleva toiminnallisten ominaisuuksien muotivirtaus ei tule säästymään pettymyksiltä”, Violle ennustaa. Viollen on aika jatkaa töitä Montpellierissä. Rahoituspäätökset Brysselistä tulevat joulukuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin hänen työpäiviinsä kuuluu muun muassa kasvihuonekokeita, opiskelijoiden ohjausta, käsikirjoitusten kommentointia ja kirjoittamista sekä laboratoriokokeita bakteeriyhteisöillä. ”Olen sitä mieltä, että meidän on kiireesti palattava mekanismien äärelle”, hän toteaa. Tehtaassa se tarkoittaisi esimerkiksi työntekijöiden välisiä suhteita, hankinnan sujuvuutta ja tiedonkulkua. Vasta silloin tehtaan salaisuudet paljastuvat meille ja pystymme ennustamaan mikä määrä ja millaisia työntekijöitä tarvitaan toiminnan takaamiseksi muuttuvissakin olosuhteissa. Sitä kohti Violle aikoo mennä.

Kuulin oikein. Kiurun laulu soi kirkkaana tutkimuspeltojen yllä Mikkelissä. Olen tekemässä ensimmäistä satokasvien kasvuvaiheseurantaa kylvämisen jälkeen. Taimet ovat vielä sirkkalehtivaiheessa, joten etenen nopeasti lohkolta toiselle. Pelloilla kasvaa neljää eri viljelykasvia; härkäpapua, rypsiä, rapsia ja tattaria, sekä niiden lisäksi kuutta muuta kasvia, joita käytetään rehuna tai viherlannoitteena. Tarkoituksenani on selvittää, millaiset viljelykasvit tukisivat parhaiten maatalousympäristön hyönteisten monimuotoisuutta ja sen säilymistä. Oma tutkimuspeltoni on jaettu kaistoihin, joilla kasvaa kahdenlaisia kasveja: typensitojia, jotka lisäävät typen määrää maaperässä, sekä pitkäjuurisia kasveja, jotka parantavat maan rakennetta. Tällaista viljelyä kutsutaan kaistasekaviljelyksi. Kaistasekaviljely on yksi keino lisätä maanviljelyn monimuotoisuutta. Kaistasekaviljelyssä yleensä käytetään monivuotisia pensaita ja hedelmäpuita, joiden väleissä kasvatetaan jotakin yksivuotista viljelykasvia. Hedelmäpuut hyötyvät esimerkiksi pölyttäjähyönteisiä houkuttelevien kukkakaistojen läheisyydestä. Typpeä sitovia hernekasveja käytetään nykyisessä kaistasekaviljelyssä paljon. Juuriston typensidonnalla saadaan maahan sidottua typpeä luontaisesti ilman keinotekoisia lannoitteita. Jotkut typensitojat, kuten apilat, houkuttelevat myös paljon pölyttäjiä. Tutkimuspelloillani kasvoi kahtena viime kesänä typpeä sitovia lajeja, kuten virnoja, apiloita ja härkäpapua. Erityisesti härkäpavun erittämä sokeripitoinen kukkien ulkopuolinen mesi on tärkeä ravinnonlähde hyönteisille. Useat lajiryhmät, kuten muurahaiset, leppäkertut ja loispistiäiset käyttävät sitä ravintonaan. Mesi alkaa erittyä jo paljon ennen kukkanuppujen aukeamista ja jatkuu myös kukinnan jälkeen. Selvitän peltokokeiden avulla esimerkiksi sitä, mitkä viljelykasviyhdistelmät olisivat monimuotoisuuden kannalta hyviä, sekä sitä, voiko viljelijä vaikuttaa viljeltävillä kasvilajeilla siihen, mitä eliöitä pelloille tulee. Tutkin myös hyönteispölytyksen ja muiden hyönteisvierailujen vaikutusta satomäärään huputtamalla osan kasveista. Kasvien kasvuvaiheseurantaa ja erilaisten ötököiden ilmestymistä pellolle voidaan verrata sitten, kun saan hyönteismääritykset valmiiksi. Kasvuvaiheseurannassa tutkitaan esimerkiksi sitä, kuinka suuri osuus viljelykasvin kukista on auennut. Samaan aikaan kasveilta kerätään hyönteisiä. Näin voidaan tutkia, houkuttelevatko esimerkiksi rypsin kukat erilaista pölyttäjälajistoa kuin härkäpavun kukat. Maatalousympäristöjen monimuotoisuuden elvytys onkin tarpeen, sillä tuoreessa saksalaistutkimuksessa havaittiin jopa 75 prosentin hyönteisbiomassakato viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Syinä pidettiin maatalouden tehostumista, sekä hyönteismyrkkyjen ja lannoitteiden käyttöä. Hyönteisten biomassan väheneminen on todennäköisesti vaikuttanut myös monien tavallisten lintulajien taantumiseen. Tuoreimman arvion mukaan kiuru, peltosirkku, varpunen sekä haara- ja räystäspääsky ovat pudonneet uhanalaisten listalle. Omien havaintojeni mukaan öljykasveilla on hyviä ominaisuuksia monimuotoisuuden kannalta. Sekä monet hyönteiset että linnut käyttävät esimerkiksi niiden mettä tai siemeniä ravintonaan. Ne houkuttelevat myös melkoisen paljon kasvinsyöjähyönteisiä, kuten kirppoja, kuoriaisia ja kaalikoita. Samalla ne houkuttelevat myös näiden lajien luontaisia vihollisia, esimerkiksi loispistiäisiä. Kollegani Luonnonvarakeskuksesta ja Itä-Suomen yliopistosta havaitsivat, että öljykasvit pystyvät tuoksullaan houkuttelemaan kasvinsyöjien luontaisia vihollisia, kuten leppäkerttuja ja loispistiäisiä, vähentämään kasvituholaisten määrää. Kun rypsi on selvinnyt taimivaiheen tuholaisista ja kasvanut isoksi, se alkaa kukkia. Kukat houkuttelevat paikalla monipuolisen pölyttäjälajiston. Rypsin ja rapsin kukan mesi on helposti saatavilla kaikenlaisille pölyttäjille kukan avoimesta rakenteesta johtuen. Syksyn tullessa pörinä hiipuu, mutta isompien siipien suhina alkaa, ja varpuslintujen sekaparvet lehahtavat paikalle syömään siemeniä. Syksyn myötä alkavat myös syystyöt, eli sadonkorjuu ja sadon käsittely. Toivon, että tutkimuspeltoni jätetään puimisen jälkeen sängelle, eli kyntämättä. Kyntäminen on peltojen perinteinen maanmuokkausmenetelmä. Sen tarkoitus on torjua rikkakasveja, mullata kasvijätteet sekä kuohkeuttaa maata. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että peltojen talviaikainen kasvipeite, eli alus- ja kerääjäkasvit, sitovat hiiltä maaperään ja siten auttavat ilmastonmuutoksen hillinnässä. Alus- ja kerääjäkasveja käytetään myös sitomaan viljelykasveilta käyttämättä jääneet ravinteet. Syväjuuriset kasvit, kuten rypsi ja rapsi, sekä parantavat maan rakennetta että siirtävät hiiltä juuriensa avulla syvemmälle peltoon varastoon. Tutkimuspellon öljykasvit ovat siis monella tavalla hyödyllisiä. Mitä pidempään kasvit yhteyttävät, sitä enemmän ne voivat kerryttää peltoon hiiltä. Varsinkin eteläisessä Suomessa kasvipeitteinen aika voi olla yllättävän pitkä, jos lunta ei sada. Kuitenkin vuonna 2018 vain alle viisi prosenttia Suomen maatalousmaasta oli talven ajan kerääjä- tai aluskasvien peitossa. Miten kyntämättä jättäminen auttaa monimuotoisuutta ja mitä hyötyä siitä on omalle tutkimuspellolleni? Monet loispistiäiset, maakiitäjäiset ja muut kasvinsyöjien luontaiset viholliset talvehtivat kasvipeitteisillä pelloilla ja ovat siten valmiina paikalla keväällä, kun niiden apua tarvitaan kasvinsyöjähyönteisten torjunnassa. Syyskynnön jättäminen väliin auttaa myös keväisiä muuttolintuja löytämään ravintoa. Töyhtöhyypät, hanhet ja kiurut ovat ensimmäisiä lajeja, jotka ilmestyvät lumesta paljastuneille pälville. Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan suorakylvö, eli kylvö, joka tapahtuu sänkipeltoon ilman että peltoa kynnetään, lisää myös lintujen määrää. Erityisesti niittykirvinen, taivaanvuohi, pajusirkku, ruisrääkkä ja ruokokerttunen viihtyivät suorakylvetyillä pelloilla. Tällainen sänkipelto tarjoaa esimerkiksi kiurulle pesimäsuojaa ennen kuin uusi kasvukausi pääsee käyntiin. Luonnon monimuotoisuuden kannalta talven ajan kasvipeitteisyys vaikuttaa kolmeen seikkaan. Ensiksikin kyntämättä jättäminen jättää maaperän syvemmät kerrokset koskemattomiksi, jolloin pellon maanalainen ekosysteemi pääsee kehittymään häiriintymättömästi. Toiseksi maaperäeliöstön määrä lisääntyy, muun muassa lierot runsastuvat kyntämättömillä pelloilla moninkertaisesti. Paitsi että lierot hoitavat maaperää, ne ovat monien lintujen, etenkin isokuovin, lokkien ja rastaiden ravintoa. Kolmanneksi kyntämättömyys johtaa myös rikkakasvien runsastumiseen. Runsaslajinen pelto lisää ötökkälajeja. Pölyttäjät pystyvät hyödyntämään monia kukkivia rikkakasveja, vaikka toisaalta niitä pidetään viljelykasvien kilpailijoina. Nykyään osa maanviljelijöistä puhuu rikkakasvien sijaan oheiskasveista, jotka kuuluvat olennaisena osana peltoon, eikä niistä yritetä päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Niittypellot, pellonreunojen monimuotoisuuskaistat, leveät pientareet ja perinnebiotooppien hoito edesauttavat monien hyönteislajien elämää ja niiden kantojen vahvistumista. Nämä monimuotoisuutta lisäävät elinympäristöt pitäisi saada vakiintuneeksi käytännöksi, jotta hyönteislajien kannat voidaan elvyttää ja turvata myös tulevaisuudessa. Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen selvityksen mukaan suotuisissa oloissa kimalaiset voivat lisääntyä nopeastikin, mutta perhoskantojen paikallinen runsastuminen voi viedä viisikin vuotta. Monet viljely-ympäristön piirteet ovat hyväksi sekä lintu- että hyönteislajeille. Suomalaistutkimuksen mukaan näitä ovat muun muassa kesannot, joita nykyään kutsutaan luonnonhoitopelloiksi. Niillä kasvaa paljon kukkivia kasveja, joka auttavat monia pölyttäjähyönteisiä ja lintulajeja. Tehomaatalous ja peltojen salaojitus ovat vähentäneet suojaisia ojanpenkkoja, joille kiurut mieluusti pesivät. Myös peltojen ympäröimät pienet metsäiset saarekkeet, joissa kasvaa runsas pensaskerros, luovat hyviä elinympäristöjä monille eliöille. Joillakin lajeilla on kyky sopeutua, kun taas toiset niistä ovat vaateliaampia elinympäristönsä suhteen, mutta viljelijät voivat tehdä paljon auttaakseen maatalousmaiden taantuneita eliöpopulaatioita. Kestävän ja monipuolisen maataloustuotannon jatkuminen on luonnon monimuotoisuudelle elinehto.

Ilmasto muuttuu Arktiksella nopeasti. Se on saanut puuvartisen kasvillisuuden runsastumaan. Ilmiötä kutsutaan pensastumiseksi. Pensastuminen muokkaa maaperää, se uhkaa luonnon monimuotoisuutta ja voi jopa voimistaa ilmastonmuutosta. Siksi kaikkien olisi syytä ymmärtää, mitä oikein Arktisella tapahtuu. Tulin töitä pakoon tunturiin. Paksu kerros variksenmarjaa on tunturissa liikkujalle kuin peti. Työt, kiireet ja meilit jäivät alas tutkimusasemalle, enkä varvikossa loikoillessani harmittele tekemättömiä asioita – kuten lähes valmista tutkimustani pensastuvasta Arktiksesta. Oloni on täysin rento, mieli myös. Pidän lomapäivää ja juuri tällaisina hetkinä annan ajatusteni vain virrata. Tutkailen piskuista variksenmarjaa ja sen smaragdinvihreitä, neulasmaisia lehtiä. Tämä puuvartinen varpu on Lapin tuntureiden avainlajeja. Satelliittikuvat paljastavat kuinka Arktis on vihertynyt viimeisten 40 vuoden aikana. Maastotutkimukset vahvistavat tämän havainnon: eri puolilla pohjoisia ekosysteemejä etenkin puuvartinen kasvillisuus on lisääntynyt. Aiheuttaja on tuttu – ilmastonmuutos. Pensastuminen on puuvartisen kasvillisuuden runsastumista. Tällä tarkoitetaan pensaiden korkeuden ja peittävyyden kasvua sekä niiden levittäytymistä yhä pohjoisemmaksi ja yhä korkeammalle vuoristoissa. Suomen tuntureilla puuvartinen kasvillisuus on pääsiassa alle puolen metrin korkuiseksi jäävää varpua. Pensaiksi lasketaan vain yli puolimetriset puuvartiset. Suomen tuntureiden osalta voisikin puhua varvuistumisesta, mutta samasta ilmiöstä on toki kyse. * * * Fennoskandian paljakalla erityisesti variksenmarja ja muut varvut ovat runsastuneet. Kun taas Pohjois-Amerikan tundralla suuret kesävihannat pensaat kuten pajut lisääntyvät ja kasvavat kokoa. Kyseessä on kuitenkin sama ilmiö. Olen viime kuukaudet puurtanut aiheen parissa, ja nyt lepopäivä tuntuu hyvin ansaitulta. Poksautan Tupla-patukan kahtia ja parvi kiirunoita säpsähtää lentoon. Tutkimus alkoi jo loppukesästä 2016. Pohjoisessa kun olimme, päätimme työparini kanssa kerätä onnistuneen kenttätyön päätteeksi ylimääräistä aineistoa. Keräsimme havaintoja yli tuhannesta tutkimuspisteestä. Tarkastelimme puuvartisten kasvilajien peittävyyttä ja korkeutta. Lajituntemuksemme lisäksi meillä oli pari puista taittomittaa, kirjoitusalusta ja lyijykynä. Tutkimusaineiston kerääminen oli verrattain helppoa ja nopeaa toteuttaa, mutta etelään palatessa tutkijanarki ja muut projektit ajoivat ohi aineiston. Vasta syksyllä 2018 otin puuvartiset lähempään tarkasteluun, ja tutkimusideani alkoi vihdoin hahmottua. Huomasin, että kasvillisuuden, maaperän ja ilmaston kytkökset ovat monimutkaisia. Minkä suuntaisia kytkökset ovat? Mitä ne ihan oikeasti tarkoittavat, ja mitä seurauksia niillä voi olla? Tarvitsin lisää asiantuntemusta näiden kysymysten vastaamiseen. Pyysin avukseni koko ryhmämme, ja lopulta meitä oli seitsemän tutkijaa etsimässä vastauksia. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta kollegoistani, sillä jokainen heistä on antanut panoksensa tutkimukseen, mutta ennen kaikkea he ovat antaneet aikaansa. Sen ansiosta tutkimuksemme on saanut kypsyä ajan kanssa. Nyt tunturissa oleillessa tutkimuksen tie tuntuu suoraviivaiselta, lähes vaivattomalta. Täällä vain ihailen piekanan nousua kohoavassa ilmavirrassa. * * * Tutkimus käy kuumana etenkin pensaiden ja maaperän kytkösten välillä. Arktiksen turpeinen ja ikiroutainen maaperä pitää sisällään noin puolet koko planeettamme maaperän hiilivarastosta. Pensaat lisäävät maanpäällistä hiilivarastoa kasvullaan, mutta maanalaisen hiilivaraston kohdalla, tilanne saattaa olla päinvastainen. Hiilenkierto kytkee Arktiksen pensastumisen globaaliin ilmastonmuutokseen. Nousen istumaan ja tiirailen maisemaa. Viimeisimmässä tutkimuksessani tarkastelemme tämän hetkistä tilannetta täällä Kilpisjärven tuntureilla, Käsivarren luoteisimmassa osassa. Halusin selvittää, mitä varvut tekevät maaperälle, jotta ymmärtäisin paremmin mitä tulevaisuudessa voi tapahtua näille maisemille. Meille selvisi, että varpujen läsnäolo todella muokkaa maaperää. Tutkimusalueellamme maata peittää pääasiassa variksenmarja. Talvivihannan varvun varisuttelema karike on hapanta. Katseeni kiinnittyy puroon ja sen kirkkaanvihreänä hehkuvaan kasvillisuuteen. Tunturipurojen ja niittyjen kasvit ovat pääasiassa ruohovartisia, niitä näyttävimpiä kukkijoita. Kun ruohot maatuvat, maaperän eliöt hajottavat ne verrattain nopeasti, tunturin viileydessäkin. Hapan variksenmarjakarike taas maatuu ruohoihin nähden hitaasti. Tuloksemme osoittavat, että varvut ovat kytköksissä vähäisempään maaperän kosteuteen ja matalampaan lämpötilaan sekä pienempiin hiilivarastoihin. Kääntelen kämmenelläni ruskeaksi kuivahtaneita variksenmarjan lehtiä. Tuloksemme käyvät järkeen, sillä muuta kasvillisuutta kookkaampina varvut käyttävät enemmän vettä ja varjostavat enemmän maanpintaa. Kaiken kukkuraksi ne tuottavat heikosti maatuvaa kariketta, mikä muokkaa maaperän hiilen kiertoa. Karistan koppuraiset lehdet käsistäni. * * * Nyt tiedän mitä varvut tekevät elottomalle luonnolle ympärillään, mutta entä elolliselle? Alan toden teolla pohtimaan variksenmarjaa ja tuntureidemme tulevaisuutta. Variksenmarja tuo minulle aina mieleen Heidin, yhden esikuvistani. Yliopistonlehtori Heidi Mod tarkasteli väitöskirjassaan bioottisia interaktioita. Bioottisilla interaktioilla tarkoitetaan eliöiden välisiä vuorovaikutuksia, ja niitä ajatellen variksenmarja on oiva tutkimuskohde. Vasta nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, kuinka merkittävää tutkimusta Heidi teki jo uransa alkutaipaleella. Minun pitää soittaa Heidille. Tunturikimalaiset huristelevat ympäriinsä siitepölystä valkeina, kun odotan vastausta puheluuni. Sveitsiin on vain tunnin aikaero ja Heidi vastaa nopeasti. Kaadan termospullosta höyryävää teetä mukiini. Minulla on niin paljon kysyttävää, haluan tietää kaiken pensastumisesta ja bioottisista interaktioista. ”Aihe on ajankohtainen, sillä ilmastonmuutos ja pensastuminen uhkaavat Artiksen luontoa. Arktis on erityisen herkkä ympäristö jo itsessään, mutta sen lisäksi muutosten odotetaan olevan siellä voimakkaimmat. Meidän tutkimuksemme osoitti, että ilmastonmuutoksen ja pensastumisen seuraukset monimuotoisuudelle, eivät ilmene kaikkialla samanlaisina. Esimerkiksi tunturin laella varvikoiden lisääntyminen kiihdyttää lajimäärän kasvua lämpenemisen myötä, kun taas laaksoissa vaikutus on aivan päinvastainen.” Heidin tutkimus osoitti, että ilmastonmuutos ja pensastuminen uhkaavat arktisen luonnon monimuotoisuutta sekä erikseen että joskus jopa käsi kädessä. ”Se oli meidän tutkimuksemme tärkein tulos, ilmastonmuutos vaikuttaa sekä pensastumiseen että monimuotoisuuteen. Mutta pensastuminen vaikuttaa sekin monimuotoisuuteen, sekä suoraan että myös välillisesti. Olosuhteista riippuen pensastuminen voi joko voimistaa tai heikentää ilmastonmuutoksen vaikutusta monimuotoisuuteen.” Tuijotan tyhjin silmin maisemaa. Luonnon monimuotoisuuden väheneminen on ollut tänä vuonna paljon otsikoissa. Tuntuu oudolta puhua puhelimessa näin isoista asioista. ”Kiinnostuin bioottisista interaktiosta väitöskirjassani, koska ne voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia. Aivan kuten kilpailussa, joskus myös bioottisissa interaktioissa lajeista on hyötyä toisilleen. Esimerkiksi pensastuminen vaikuttaa niin monella tapaa muihin kasveihin. Riippuu kasvilajista, ovatko pensaat sille hyöty vai haitta. Pensaiden varjostus voi ajaa pienikokoiset lajit valokilpailuun, jossa ne eivät pärjää. Kun taas kylmyydelle herkät lajit saattavat hyötyä pensaan tuomasta suojasta, etenkin äärioloissa, kuten tuulenpieksemillä harjanteilla. Riippuu ihan siitä, mitä kasvi tarvitsee.” * * * Irrotan kengännauhaani takertuneen varvun. Pehmenneitä, edellisvuoden marjoja on vielä siellä täällä varvikossa. Käteni värjäytyvät sinipunaisiksi. Variksenmarjaa on nyt ihan kaikkialla! ”Empetrum eli variksenmarja todella dominoi joillakin tuntureilla. Meillä ei kuitenkaan ollut tutkimuksessa mukana vain Empetrumia, vaan me tarkasteltiin suurta joukkoa varpuja ja pensaita, sekä niiden vaikutusta muiden kasvien lajirunsauteen. Rakensimme korrelatiivisia malleja. Ja niissä huomioimme, miten ympäristöolot, kuten lämpötila, kosteus ja ravinteet, ja pensaiden määrä, vaikuttavat kasvilajeihin. Näiden mallien pohjalta sitten tehtiin ennusteet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Ja ennusteiden perusteella vertailtiin ilmastonmuutoksen ja pensastumisen vaikutusta paljakan kasvillisuuteen.” Harmittaa etten soittele useammin, en malttaisi millään lopettaa puhelua. Kysyn vielä viimeisen kysymyksen pensastumisesta. Haluan tietää, mitä ennusteet povaavat tuntureiden tulevaisuudelle. ”Jos meno jatkuu samanlaisena, niin ennusteiden mukaan vuonna 2070 puuvartista kasvillisuutta on enemmän, ja se on kookkaampaa, tuuheampaa ja korkeammalla kasvavaa. Silloin vielä on paljakkaa jäljellä, mutta pitää vaan kiivetä korkeammalle! Joissakin paikoissa lajirunsaus voi kasvaa, sillä boreaaliset, eli metsälajit lisääntyvät tunturilajien kustannuksella. Mutta paljon on vielä tutkittavaa ennen kuin tiedämme aivan varmasti.” Heidiä ei haittaisi puhua pidempääkin. Hän ja yhteinen kollegamme viestittelevät vapaa-ajallaan tuon tuostakin variksenmarjasta. ”Viime aikoina on tullut viestiteltyä jostain kakkureseptistä, johon tuli niitä marjoja. Ja oli se uutisjuttukin, kuinka variksenmarjasta löytyi mikrobi, joka tuhoaa superbakteereita. Ei se varpu ihan paha ole!” Laitan puhelimen pois. Pörröinen kimalainen laskeutuu viereeni varvikkoon, heiluttelemaan tuntosarviaan. Kuten Heidi totesi puhelimessa, kaikkea ei vielä tiedetä. On kuitenkin selvää, että pensastuminen liittyy olennaisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Pala kerrallaan tutkijat eri puolilla maailmaa koostavat suurta palapeliä nimeltä Arktiksen pensastuminen. Variksenmarja on kuitenkin tuulipölytteinen eikä kimalaista kiinnosta sellainen kasvi ja se pöristelee pois. Jossain päin kapustarinta piippaa vaimeasti. Essee on kirjoitettu seuraavien tutkimusten pohjalta: Kemppinen, Niittynen, Virkkala, Happonen, Riihimäki, Aalto & Luoto (Vertaisarvioitavana). Woody plants constructing tundra soils. Tutkimus on avoimesti luettavana täällä [https://www.biorxiv.org/content/10.1101/789743v1.full]. Mod & Luoto (2016). Arctic shrubification mediates the impacts of warming climate on changes to tundra vegetation. Environmental Research letters. Tutkimus on avoimesti luettavana täällä [https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/11/12/124028/meta].

Lue podcastin taustalla oleva Aleksi Husson essee tästä. Vaikka niin kovasti toivoisinkin, kaikille meille ei luonnolla ja sen monimuotoisuudella ole mitään itseisarvoa. Ihminen on itsekäs eläin ja vasta kun oma terveytemme ja hyvinvointimme on kyseessä, alkaa myös ympäristön tila nopeasti kiinnostaa. Lääketieteen isänä tunnettu kreikkalainen Hippokrates kirjoitti jo 400 vuotta eaa. teoksen ”Ympäristötekijöistä eli ilmoista, vesistä ja paikoista”, jossa hän esitti ajatuksen siitä, että kansanterveys on riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista. Tähän ajatukseen pohjautuen perustettiin 2000-luvulla tieteidenväliset puitteet toimia yhdessä maapallon yhteisen terveyden hyväksi. Yhdessä saatiin myös aikaan suositus ”perustaa kokonaisvaltainen lähestymistapa estämään ihmis- ja eläintautien leviäminen, sekä ylläpitämään ekosysteemiä ihmisten, hyötyeläinten, sekä perustuksellisen monimuotoisuuden hyväksi”. Lähestymistavan nimeksi tuli One Health, vähemmillä anglismeilla yhteinen terveys. Huomattava ja unohdettu puoli One Health -ajattelussa on, että sen periaatteiden mukaan kaikki hyvinvointi rakentuu nimenomaan elämän monimuotoisuuden päälle. Ymmärrys biodiversiteetin, terveyden ja sairauksien välisestä ketjusta tunnetaan kuitenkin vielä harmittavan huonosti, muuten kuin pääpirteiltään. Aiheen tutkimus antaa kuitenkin uusia työkaluja päättäjille ja lisää tietoamme siitä, miten terveyslähtöiset toimet vaikuttavat monimuotoisuuteen ja miten luonnonsuojelutoimet vaikuttavat puolestaan ihmisten ja eläinten terveyteen. Kun ekosysteemit voivat huonosti, myös ihmiset voivat huonosti. Vaikutukset voivat kuitenkin syntyä vasta useamman mutkan kautta ja niitä on vaikea nähdä ilman laaja-alaista tutkimusta, joka sisältää muutakin kuin lääketiedettä. Monimuotoisuutta voidaan myös tarkastella monella eri tasolla, aina geneettisestä perimästä ekosysteemien monimuotoisuuteen asti, mikä vielä edelleen monimutkaistaa asioita. * * * Ruokaviljamme ja suuri osa lääkkeistä löytyvistä molekyyleistä on löydetty suoraan maapallomme monimuotoisuutta kampaamalla. Terveellinen ja monipuolinen ruokavalio on mahdoton saavuttaa ilman useampia lajeja sekä pelloilla että ruokalautasilla. Yhteen geneettisesti hyvin samanlaiseen lajiin perustuva maanviljely eli monokulttuuri on myös aina uhka sopivien tuholaisten ilmaantuessa, kuten banaanien kanssa parhaillaan opimme. Banaaneita on nimittäin tähän asti kasvatettu pääasiassa vain yhden lajikkeen viljelmissä ja nyt tähän lajiin erikoistunut sieni on tuhoamassa koko maailman sadot. Juomakelpoista vettä tuottavat ja ilmastoa, tulvia ja tauteja säätelevät ekosysteemit eivät myöskään toimi ilman diversiteettiä ja kun tietyt rajat ylitetään, ei myöskään maapallo pysty tukemaan elämää sellaisena minä sen nyt tunnemme. Surullisinta on myös se, että muutokset osuvat ensiksi alkuperäiskansoihin ja köyhiin maihin. Länsimaissa voimme rahalla häivyttää muutokset pois silmistä ja mielestä – joksikin aikaa. Mikrobimaailman pienimmät eliöt ovat suurilta osin päävastuussa näistä maapallon isoimmista ilmiöistä. Ruokasysteemillemme välttämätöntä yhteyttämistä tai typen kiertoa ei ilman niitä tapahtuisi. Toki mukana on myös melkoinen lajitelma muita eliöitä: tuottajia, pölyttäjiä, kasvinsyöjiä, lihansyöjiä, hajottajia sekä tuholaisia rajoittavia patogeenejä. Mikroskooppiset bakteerit, virukset, arkeonit, sienet ja alkueläimet ovat myös tärkein linkki ihmisterveyden ja monimuotoisuuden välillä. Nykytiedon valossa monet tarttumattomat sairaudet kuten astma ja diabetes saattavat johtua nimenomaan mikrobien monimuotoisuudesta tai tarkemmin sen puutteesta. Mitä urbaanimmassa ympäristössä elämme, ja mitä prosessoidumpaa ruokaa syömme, sitä vähemmän mikrobeja saamme meitä ympäröivästä luonnosta. Kehon puolustusjärjestelmä tarvitsee oikein toimiakseen jatkuvaa erilaista ärsykettä, ja jos elämme puhtaassa kuplassa, se tylsyyttään käy meidän itsemme kimppuun ja aiheuttaa monenlaista ongelmaa. Meille intiimein monimuotoisuuden muoto onkin suolistossamme kuhisevat kaksi kilogrammaa bakteereja, lisänä vielä ihoa ja limakalvojamme varjelevat ystävämme. Olemme kehittyneet tiettyjen bakteerilajien kanssa ja ilman näitä vanhoja ystäviä ei elimistömme osaa enää toimia normaalisti. Kirjava mikrobiomimme suojaa meitä taudeilta, ravitsee meitä ja estää infektioita. Toisaalta on myös reilua todeta, että mikrobien monimuotoisuuteen kuuluvat myös infektiotaudit, valloittavat vieraslajit, maatalouden tuholaiset ja antibiooteille resistentit bakteerit. Tärkeintä on kuitenkin se, että hyödyllinen ja haitallinen monimuotoisuus pysyisi tasapainossa. * * * Luonnolliset kohtaamiset monimuotoisuuden kanssa ovat lähes aina ihmisen terveydelle hyödyllisiä. Tutkimuksissa on huomattu, miten lajirikkaassa ympäristössä maaseudulla asuvat lapset sairastuvat huomattavasti vähemmän astmaan kuin lajiköyhässä betonikaupungissa asuvat verrokit. Samankaltainen ilmiö on havaittu lemmikkikoirista, joilla maaseudulla on havaittu vähemmän allergioita. Ulkoilutettava lemmikki on itsessään jo parempi probiootti kuin apteekista ostettavat. Kotieläimen sisään tuomat mikrobilajit ovat tutkimuksen valossa jo tarpeeksi tuomaan biodiversiteetin hyödyt suoraan sisään kotiimme. Vaikka rikkaammassa ekosysteemissä syntyy myös enemmän tauteja, on myös vahvaa näyttöä siitä, että monimuotoinen lajisto vähentää infektioriskiä laimentamalla mahdollisuutta siihen, että oikea patogeeni ja isäntäeliö kohtaavat. Maankäytön muutokset, kuten metsien hakkaaminen lisäävät kuitenkin ihmisten, hyötyeläinten ja villieläinten kohtaamisia ja näin lisäävät tautien leviämistä. Voi myös sanoa, että ihmisen ajamat muutokset stressaavat luontoa niin, että patogeenit pääsevät helpommin käsiksi jo rikki olevaan systeemiin. Kun eläinten taudit päätyvät ihmisten riesaksi, puhumme zoonooseista. Useimmiten eläintaudit siirtyvät ihmisiin, kun emme anna luonnonvaraisten eläinten olla rauhassa ja ajamme ne asumaan lähellä itseämme, tuhoamalla niiden perinteisen elinympäristön. Lepakot ovat olleet tähän mennessä erittäin hyviä zoonoosien levittäjiä juuri siksi, että ne sopeutuvat helposti myös elämään ihmisten asutusten liepeillä. Valitettavaa on myös että köyhyys on suurin riski eläintautiin sairastumiselle. Yhteydet ihmis- ja eläintautien välillä tajuttiin oikeastaan ensimmäisen kerran vasta 1800-luvulla, ihmiskunnan ja Hippokrateen harmiksi. Epidemiologi Calvin Schwabe sai ensimmäisenä eläin- ja ihmislääketieteen puhaltamaan yhteen hiileen, ainakin hetken aikaa. Tämän hetken suurimpia huolia länsimaalaisesta näkökulmasta on erityisesti mikrobien kasvava antibioottiresistenssi, jonka rajoittamiseksi yhteisen terveyden näkökulma eläimet huomioon ottaen on elintärkeä. Bakteerien nopean kehityksen ja monimuotoisuuden haittapuolena on se, että antibioottien yli- ja väärinkäyttö johtaa nopeasti myös niille vastustuskykyisiin bakteerikantoihin. Mikrobit vaihtelevat resistenssigeenejä sujuvasti keskenään, erityisesti kun niistä on kilpailuetua. Tästä seurauksena on se, että tavallinenkin bakteeritulehdus voi olla lopulta vaarallinen, sillä tehokkaita hoitokeinoja ei enää yksinkertaisesti ole jäljellä. Turhat antibiootit myös köyhdyttävät elimistömme omia hyödyllisiä bakteeriyhteisöjä, jotka suojaavat kehoamme infektioilta. Erityisen huolestuttavia ovat ihmisten ja tuotantoeläinten läpi vesistöihin valuvat antibiootit, jotka saavat saman ongelman aikaan myös luonnossa, mutta huomattavasti suuremmassa mittakaavassa. Naudanlihan tuotantoa tehostavassa kolmivaihekasvatuksessa vasikat saavat jopa kolmetoistakertaisen määrän antimikrobiaalisia lääkkeitä verrattuna perinteiseen kasvattamoon. Lisäksi usein samat vasikat saavat useamman lääkekuurin välikasvattamossa ollessaan. Kun mikrobilääkkeillä ja desinfiointiaineilla kyllästetty lanta käytetään maanviljelyyn, siirtyvät mikrobit ja vaikutukset suoraan myös meidän ruokaamme. Antibioottien suhteellisen vapaa käyttö eläinlääkinnässä on myös Suomea isompi ongelma. Joissain Euroopan maissa antibiootteja käytetään monikymmenkertaisesti Pohjoismaihin verrattuna. Eläinlajikohtaista antibioottien kulutustietoa ei ole vielä edes saatavilla, mutta EU valmistelee parhaillaan päätöstä, jolla tilastointi paranee huomattavasti. Yhdysvalloissa arvioidaan, että jopa 80 prosenttia maan kaikista antibiooteista käytetään eläintalouteen. Maailman suurissa vesistöissä ja joissa muhivat antibioottijäämät riittävätkin jo tutkimusten mukaan ajamaan ympäristöbakteerien evoluutiota kohti vastustuskykyä. Lisäksi ne köyhentävät luonnollista lajikirjoa ja täten ihmisasutuksia lähinnä olevat ympäristöt myös sisältävät huomattavan määrän tavallisesti vain ihmisessä esiintyviä lajeja. Ympäristöstä löytyvät antibiooteille resistentit bakteerit puolestaan lisäävät mahdollisuutta siihen, että antibioottiresistenssi siirtyy myös ihmisille vaarallisiin bakteerilajeihin. Huolestuttavinta on, jos sama bakteeri saa resistenssigeenin useampaa eri antibioottia vastaan, esimerkiksi jätevedenpuhdistamossa hautuessaan. Tästä näkökulmasta yhteys eläinten, luonnon ja ihmisten välillä on erittäin selvä. * * * Vaikka sitä ei juuri ajatellakaan, mikrobien monimuotoisuus on myös välttämätön edellytys ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi. Koska mikrobeja on ollut niiden loputtoman diversiteetin vuoksi vaikea tutkia, on ne pitkälti päätetty jättää pois erilaisista ilmastonmuutokseen ja maapallon terveyteen liittyvistä malleista. Amazonille on perinteisesti annettu maailman keuhkot- titteli, mutta todelliset maapallon keuhkot löytyvät 70 prosenttia maapallon pinta-alasta peittävistä meristä. Mikroskooppinen kasviplanktonlajien kirjo tuottaa puolet maapallon hapesta, samalla sitoen hiilidioksidia, joka lopulta painuu ilmakehältä piiloon sedimenttien alle. Jo pieni muutos lämpötilassa tai vesistön kemikaalikuormituksessa horjuttaa tätä pääosin eri mikrobilajien muodostamaa herkkää tasapainoa. Lajien kadotessa vallan tasapaino saattaa mikrobiyhteisössä siirtyä niin, ettei hiilen sitominen enää toimi ja ravinteiden kierrätys rikkoontuu. Meille yhä tutumpi ilmiö on yhä lämpenevien kesien ja Itämereen valuvien ravinteiden tuomat eräiden sinilevälajien yksipuoliset kasvupurkaukset. Sinilevien tuottamat myrkyt puolestaan haittaavat vesien virkistyskäyttöä ja ovat myrkyllisiä niin villi-, tuotanto- kuin kotieläimille. Luonnossa kaikki on yhteydessä kaikkeen monimutkaisten verkostojen ja vuorovaikutusten kautta. Monimuotoisuuden rapistuessa verkot purkautuvat ja vuorovaikutukset saavat uusia arvaamattomia käänteitä. Valitettavasti suurin tekijä biodiversiteetin murenemisessa tällä hetkellä on ihmislajin toiminta. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että oma terveytemme ja hyvinvointimme on suoraan riippuvainen monimuotoisuudesta. Ihminen on osa luontoa ja meidän terveytemme on yhteistä.