Valo Pimiässä

35: Timo Soini: Kirkko ei voi opettaa muulla tavalla kuin se opettaa

“ Kun on pelannut politiikan NHL:ssä satoja pelejä, niin kuinka paljon se SM-liiga kiinnostaa sitten sen jälkeen”  “Kirkko ei voi opettaa muulla tavalla kuin se opettaa”  “Kumoutuuko väärä toisella väärällä?”  “Kyllä susta hyvä katolinen tulee”  “Mä elin 35 vuotta sata lasissa” Tässä jaksossa ei etsitä helppoja vastauksia eikä pyritä täydelliseen yhteisymmärrykseen. Vappu ja  entinen ministeri, poliitikko ja tietokirjailija Timo Soini kohtaavat keskustelussa, jossa uskonto, valta, omatunto ja henkilökohtainen historia kulkevat rinnan – välillä kitkalla, välillä yllättävänkin lämpimästi. Soini puhuu katolilaisuudestaan, rukouksesta ja perusturvasta, jonka usko on hänelle antanut, mutta myös politiikan hinnasta, menetyksistä ja hetkistä, joissa maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta eikä ihmisen vaikutusvalta riitä. Soini palaa myös huippuvuosilleen politiikassa: jytkyyn, vallan ytimeen ja aikaan, jolloin hänen sanansa ja tekonsa liikuttivat koko Suomea.

34. Emilia Vuorisalmi: Se on vaan mulle tosi kova huume

“Addiktio ei aina näytä siltä miltä sen kuvitellaan näyttävän.” “Meedio sanoi asioita, joita kukaan ei voinut tietää.” “Kaikki menee lopulta energiaan.” “Rakkaus voi olla myös riippuvuutta.” “Ihminen ei katoa, vaan muuttaa muotoa.” Kaikkea ei voi selittää järjellä – eikä ehkä tarvitsekaan. Hyvinvointilääkäri, kirjailija ja hormoniasiantuntija Emilia Vuorisalmi puhuu avoimesti elämänkatsomuksesta, jossa tiede ja henkisyys eivät enää sulje toisiaan pois. Hän kertoo rakkausaddiktiosta, uupumisesta, kehon viesteistä sekä kokemuksista, jotka ovat vieneet hänet näkyvän maailman reunalle – meediokäynnistä, energioista ja ajatuksesta, ettei kaikki ole mitattavissa tai todistettavissa. Keskustelu liikkuu vapaasti suuntaan, jossa kontrolli hellittää ja uteliaisuus saa tilaa. Miten elää niin, ettei toista itseään loputtomiin samoissa kaavoissa? Entä kuinka oppia erottamaan parantava yhteys siitä, joka satuttaa?

33. Petri Nygård: Mä en halua, että mikään kontrolloi mua

Artisti Petri Nygård käy Vapun kanssa avoimen keskustelun elämästä, menetyksistä ja hetkistä, jotka pakottavat katsomaan itseä ja koko olemassaoloa uudella tavalla. Petri kertoo lapsuudestaan Ruotsissa, musiikin löytymisestä, Nygårdin synnystä sekä siitä, miksi meni oma aikansa ennen kuin hän oli valmis nykyiseen artistiuraansa, niin ihmisenä kuin tekijänä. Keskustelussa Petri puhuu äitinsä kuolemasta, isän sairaudesta ja omasta vakavasta sairastumisestaan, jotka horjuttivat perusturvallisuuden tunnetta ja pysäyttivät kysymään, mikä elämässä on oikeasti olennaista. Jaksossa käsitellään myös suhdetta alkoholiin ja hetkeä, jolloin Petri ymmärsi, ettei halua minkään elämässään kontrolloivan häntä. Pohditaan myös mitä tapahtuu tämän elämän jälkeen, ettei ihminen ehkä katoa, vaan palaa osaksi jotain suurempaa?

32. Noora Hautakangas: Mä en mulkkujen kanssa tee

“Visio on kaikki kaikessa.” “Mä en voi henkisesti kasvaa, jos en mä osaa luovuttaa.” “Mä pelkäsin aina, että paljastun.” “Mä pökräsin ja henki kosketti mua.” “Mun äidin sisko alkoi puhua kielillä.” Yrittäjä Noora Hautakangas kertoo avoimesti erityisherkkyydestä ja ADHD:sta, ja siitä, miten ne vaikuttavat sekä arkeen että yrittäjyyteen: ajattelun vauhtiin, kuormittumiseen ja tapaan olla maailmassa. Keskustelu liikkuu vision kirkastamisesta rajojen vetämiseen ja siihen, millaista on lakata miellyttämästä ja alkaa luottaa omaan suuntaan. Hän puhuu myös henkisestä uteliaisuudestaan – taroteista, meediokäynnistä ja halusta ymmärtää elämää myös näkyvän todellisuuden tuolta puolen. Keskustelun ytimessä on rakkaus – itseä kohtaan, muita ihmisiä kohtaan ja sitä työtä kohtaan, jota tekee.

31. Johanna Huhtamäki: Mun elämä oli pitkään harmaata – ja yhtäkkiä se täyttyi väreillä.

“Mun elämä oli pitkään harmaata – ja yhtäkkiä se täyttyi väreillä.” “Tämä hetki on ainoa, mikä meille on varmaa.” “Mun isä tuli jättämään viimeiset jäähyväiset.” “Pelkään epäonnistumista vähemmän kuin sitä, että mä en tee.” “Kiitollisuus on kykyä nähdä kauneutta siinä, missä joku toinen näkee tavanomaista.” Väitöstutkija, kirjailija ja positiivisen psykologian maisteri Johanna Huhtamäki uskoo, että kiitollisuus on kykyä nähdä kauneutta siinä, missä joku toinen näkee tavanomaista. Palataan pysäyttäviin hetkiin Johannan elämässä: vakava sairastuminen ja sitä seurannut oivallus – “tämä hetki on ainoa, mikä meille on varmaa.” Johanna kertoo myös, kuinka kiitollisuus nosti hänet synkimmästä elämänvaiheesta ja täytti harmaat vuodet väreillä – ei itsekurin tai positiivisuuden pakon kautta, vaan kehollisena tunteena, joka muutti kaiken. Keskustelu kulkee kiitollisuuden tieteellisistä hyödyistä ihmeisiin ja siihen, että voiko rakkaus jatkua myös tämän elämän tuolla puolen.