Tunnustan lukeneeni -podcast

Faktaa ja fiktiota on yhdistelty romaanitaiteessa maailman sivu. Usein sillä on voitettu merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joskus se on johtanut kafkamaisiin vaikeuksiin. Tai molempia. Mutta miten näitä totuuden sisarpuolia, dokumenttiromaaneja ja biofiktioita, pitäisi lukea? Onko genremääritelmillä ylipäätään mitään merkitystä, kun tulkitseminen kuitenkin perustuu lukijan omaan todellisuuteen? Studiossa kädet pystyyn nostamassa Oona ja Helmi. Luvassa farssia, puolitotuuksia ja definitiivinen määritelmä ymmärtämisen turhuudesta. Erikoisvieraana Mariah Carey. Jakson kirjat: Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat (suom. Pauli Tapio) Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (suom. Antero Tiittula) * Tunnustan lukeneeni on Tammen virallisen epävirallinen kirjallisuuspodcast, jossa puhutaan kirjoista ja kirjojen vierestä, sieltä missä Kafka on rannalla, kuolema Venetsiassa ja kaikki mahdollista niin kauas kuin yötä riittää.

Jonnet ei muista, kuinka suuri juttu vuonna 2002 oli Salla Simukan esikoisteos, kahden tytön rakkaustarinan kertova Kun enkelit katsovat muualle -romaani. Mutta moni asia on 20 vuodessa muuttunut: enää ei käytetä levykkeitä eikä lankapuhelimia, ja queer-tarinat alkavat vihdoin olla mainstreamia. Sen kunniaksi keskustelussa kaksi kovaa trendaavaa teosta, Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -romaani (suom. Johanna Auranheimo) sekä Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvat (suom. Oona Juutinen). Millaisia ajatuksia 20-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävällä Salla Simukalla herää tähän muutokseen liittyen? Onko onnellinen loppu fantasiaa vai iloon keskittyminen poliittinen valinta? Valmistaudu muuttumaan sydänsilmäemojiksi, sillä niin ihana jakso on nyt luvassa! Kirjallisuus kun voi olla taistelua kohti utopiaa, ja siinä taistelussa onnellisesta queer-rakkaudesta kertovat kirjat ovat aseista jykevimpiä. Jakson kirjat: Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) Alice Oseman: Heartstopper, osat 1 & 2 (suom. Oona Juutinen) Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi * Tunnustan lukeneeni on Tammen virallisen epävirallinen kirjallisuuspodcast, jossa puhutaan kirjoista ja kirjojen vierestä, sieltä missä Kafka on rannalla, kuolema Venetsiassa ja kaikki mahdollista niin kauas kuin yötä riittää.

Älä lue, älä kirjoita – äläkä varsinkaan kustanna köyhyydestä kertovia kirjoja. Katsos, kun köyhyyttä on nykyään enää vain Charles Dickensin tuotannossa. Siis äijän, joka yritti passittaa vaimonsa mielisairaalaan, kun se oli koko ajan paksuna. Et ei mitään hätää. Tänä päivänä köyhyys on ihan oma valinta. Mitäs synnyit häviämään! Ylisukupolvisen köyhyyden ja varsinkin ne väärät valinnat voi kyllä ihan helposti välttää. Lue vaikka Édouard Louis’n ja Stephanie Landin kirjat, jos et usko. Ja sitten voit kuunnella tämän keskustelun. Siinä Oona ja Helmi pohtivat, saattaisiko maailmanpalon sammuttaminen vaatia muutakin kuin kahviloiden perustamista. Jakson kirjat: Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suom. Lotta Toivanen) Stephanie Land: Palveluksessanne (suom. Markus Juslin)

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (suom. Aleksi Milonoff) ilmestyi englanniksi jo 2014, jolloin koronapandemiasta ei ollut vielä kuultukaan. Silloin oli tilaa ajatella, että jos maailma tästä nyt jollain peruuttamattomalla tavalla muuttuisi, tarvitsisimme elämäämme enemmän Shakespearea emmekä vessapaperia. Toisin kävi. Yleisen tappiomielialan lieventämiseksi Tunnustan lukeneeni kannustaa tarttumaan Asema 11:een, jossa maailma järkkyy mutta kukaan ei valita Facebookissa, että kaikista lähikaupoista ovat popcorninsiemenet loppu. Pandemian tyhjentämässä maailmassa selviytymistä kuvaavan romaanin voi lukea joko post-apokalyptiselle genrelle täysin poikkeuksellisena taiteen ylistyksenä (Oona) tai silkkana dystopiana, jonka suurin kauhu on siinä, ettei kukaan älyä iloita siitä että ostopäätösvaikuttamisen aika lopullisesti ohi (Helmi). Tai jotakin siltä väliltä!

”Pääsin illastamaan nobelistin kanssa. ’I like books’ oli henkevintä, mitä sain kirjailijalle sanottua. Seuraavana päivänä kävelin allapäin Lönnrotinkadulla katse asvalttiin litistyneissä. Kun kohotin katseeni asvaltista ensimmäisen kerran, näin lounasravintolan mainosständin: ’Mitä hyvää Turusta on muka tullut?’ Kun kohotin katseeni asvaltista toisen kerran, olin törmätä nobelistin selkään. Säpsähdin ja seisahduin, peräännyin vaivihkaa, nopeasti. Pään sisällä tapahtuu: Taivaanvuohi lentää hienostuneesti pilvenhattara nokassaan. Sivistys orastaa: Aurajoen vesi on ruskeaa.” Yllä kuvatut tapahtumat ovat todellisia: vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah todella vieraili Helsingissä ja turkulainen suomentaja-runoilija Einari Aaltonen todella tapasi hänet. Mutta tunnetilan kuvaus on pötyä, kaunokirjallista vapautta. Euforisen hajamielisissä tunnelmissa podcast-studioon saapunut Aaltonen kertoo Gurnahin Loppuelämät-romaanin suomentamisen ohessa myös Patricia Lockwoodin ja Ta-Nehisi Coatesin teosten kääntämisestä. Ja siitä miksi aina kannattaa mennä kipua päin ja kirjastoon vaikka hiihtämällä. Jakson kirjat: Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija Einari Aaltosen Keltainen kirjasto -suosikit: Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (suom. Vappu Roos) Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä (suom. Markku Lahtela)