#147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja

#149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta

Menneisyyden Jäljillä – #149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson kärkenä on yliopistot ja se, miten yliopistot rakentavat eriarvoisuutta luokan, sukupuolen ja rodullisuuden kautta. Keskustelemme jaksossa, millä tavoin 1900-luvun taitteen yliopistot rakensivat eriarvoisuutta erityisesti Yhdysvalloissa. Ketkä saivat ja pystyivät käydä yliopistoa ja ketkä eivät? Pohdimme yliopistoja ja tieteen tekemistä ennen kaikkea koloniaalisuuden näkökulmasta. Miten yliopistot ja orjuus liittyivät toisiinsa? Entä millä tavoin yliopistot ovat käsitelleet koloniaalista menneisyyttään nykypäivässä? Pohdimme myös, pitäisikö myös Suomessa käydä vastaavaa keskustelua yliopistojen koloniaalisesta menneisyydestä. Jakson vieraana on historioitsija Aino Kirjonen. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/07/149.jpg?w=1024] [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/menneisyyden_jaljilla.jpg?w=1024] Aiempina kesinä podissa on kuultu kesäjaksoina keskustelua saimaannorpista, uima-asuista sekä roskakaloista, mutta tämän vuoden kesäjakso sijoittuu ehkä hieman koomisestikin yliopistoihin, jotka lomailevat tällä hetkellä. Iskemme nyt yliopistojen loman aikana lyijynlujasti kiinni yliopistojen kritiikkiin, jotta voimme ensi lukuvuoden alkaessa asennoitua yliopistoihin niiden historiaa paremmin ymmärtäen. Vaikka erityisesti Suomessa yliopistokoulutuksesta puhutaan useimmin luokka- ja sukupuolieroja tasaavana ja siten tasa-arvoistavana asiana, mikä pitää paikkansa, on yliopistoja tästä huolimatta tärkeää tarkastella myös eriarvoisuuden rakentajana tai ylläpitäjänä. Tätä varten on kysyttävä, ketkä yliopistossa saavat opiskella, miltä näyttää ihmisen tulevaisuus yliopistokoulutuksen jälkeen sekä mikä on yhteiskunnan tavoite siitä, minkälaisia kansalaisia yliopistot muokkaavat. Jakson pohjalla on hyvän ystäväni ja podissakin useaan kertaan vierailleen Aino Kirjosen väitöskirja, joka käsittelee ajatuksia ihmiskunnan rodullisesta sivilisaatiosta ja sen kehityksestä yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Olemme aiemmin vuosia sitten nauhoittaneet jakson #16 [https://lottavuorio.com/2020/08/04/16-yliopistot-ja-valkoisuus-1900-luvun-alun-yhdysvalloissa/] Ainon tutkimusaiheesta, jolloin puhuimme yliopistoista ja valkoisuudesta niin ikään 1900-luvun taitteen Yhdysvaltojen kontekstissa. Nyt kun Aino on valmistunut syksyllä 2025 tohtoriksi, niin ajattelimme, että on hyvä päivittää tuo jakso ja tuoda mukaan ajankohtaisia näkökulmia myös nykypäivää koskien. Aino onkin vieraillut podcastissa jo moneen otteeseen aiemmin, ja tämän ja jakson #16 lisäksi suosittelen kuuntelemaan jaksot #10 [https://lottavuorio.com/2020/04/28/10-pelataan-trivial-pursuitia-historiakysymyksilla/] ja #20 [https://lottavuorio.com/2020/09/29/20-pelataan-historia-aliasta/], joissa käsittelimme historiaa kevyellä otteella erilaisten pelien kautta. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/07/uutispohja.jpg] Alkujaan 1100-luvun Euroopassa ja 1600-luvun Amerikassa yliopistot ovat olleet paikkoja pappiskoulutukselle ja virkamieskoulutukselle, ja miehet lähtökohtaisesti tekijät näitä töitä. Tämän vuoksi yliopistot olivat perinteisesti miesten tiloja. Sukupuoliroolit perustuivat sille ajatukselle, että yhteiskunnassa on erilliset tehtävät miehille ja naisille, ja nämä tehtävät eivät leikanneet toisiaan – itse asiassa yhteiskunnan sivilisaation tasoa mitattiin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta juuri sillä, miten eriytyneitä naisten ja miesten työt ja erilaiset sukupuolittuneet tekijät olivat. Naisten mahdollisuus kouluttautua yliopistossa sekä sukupuolten erillisyys korkeakouluissa turvattiin ja ratkaistiin usein sillä, että naisille perustettiin omat yliopistot. Näin tilasta syntyi olennainen eronteon keino. 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, ja se oli samalla vahvasti maahanmuuttovastaisuuden aikaa. Eritoten itä- ja etelä-eurooppalaisten ihmisten maahanmuuttoa ei katsottu hyvällä. Sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat yhteen siten, että pelättiin, että ei-toivotut maahanmuuttajat lisääntyvät samalla, kun valkoiset ja keskiluokkaiset anglosaksiset yhdysvaltalaiset naiset kouluttautuvat ja eivät lisäänny. Näin ollen pelättiin, että yhdysvaltalainen rodullinen kehitys ei etene toivotusti. Vaikka toisaalta pelättiin, että koulutuksen vuoksi etenkin valkoiset naiset eivät saa lapsia toivotulla tavalla, niin samaan aikaan koulutuksen ajateltiin muokkaavan rodullista kehitystä toivotunlaisesti. Jakson menneisyyden jälki kertoo koulutuksen ja rodullisen sivilisaation suhteesta. > Heti kun tarkastelemme koulutusta rodullisesta tai etnisestä näkökulmasta, se näyttäytyy pohjimmiltaan yhteiskunnallisen muutoksen prosessina. Se edustaa sosiaalisen evoluution viimeisintä ja — ainakin mahdollisesti, ellei vielä tosiasiallisesti — tehokkainta toteuttajaa. Vaikka [koulutus] kohdistuu yksilöihin, sen ensisijaisena tavoitteena on rodun kehittäminen sen yksilöiden parantamisen kautta. Koulutuksen päämäärä ei siis ole yksi, kuten toisinaan esitetään; se on kaksinainen. Se sijaitsee sekä yksilössä että rodussa. – – Rodullisessa kasvatuksessa päämääränä on yhä korkeampien ihmisyyden asteiden peräkkäinen toteutuminen. > > Harvardin yliopiston alumni ja sosiologian apulaisprofessori Ira Woods Howerth puheessaan ”An Ethnic View of Higher Education” kansallisen koulutusjärjestön kokoontumisessa Yhdysvalloissa 1900 Yhdysvalloissa yliopistot ja koloniaalisuus liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, eikä yliopistojen ja kolonialismin historia ole useinkaan kaunis. Koloniaalisuus laajempana käsitteenä pohtii sitä, että miten elämä siirtomaissa mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa sitoutuu talouteen, kulttuuriin ja politiikkaan, ja minkälaisia pitkän ajan seurauksia kolonialismilla ja imperialismilla on ollut eri puolella maailmaa. Yhdysvalloissa yliopistot ovat toteuttaneet niin sanottuja orjuusraportteja, joissa puretaan sitä, miten eriarvoisuutta on rakennettu yliopistoissa. Ketkä yliopiston henkilökunnasta ovat omistaneet orjia? Onko orjia elänyt ja työskennellyt kampuksilla? Miten yliopisto on kiinnittynyt taloudellisiin rakenteisiin, jotka liittyvät orjakauppaan ja kolonialismiin? Miten tiede on yrittänyt oikeuttaa valkoisen rodun paremmuutta? Vuonna 2022 julkaistussa Harvardin yliopiston orjuusraportissa todetaan seuraavasti: ”1600- ja 1700-luvuilla ihmisten myynti ja kauppa orjuuden muodossa sekä teollisuudenalat, jotka perustuivat orjuutettujen naisten, miesten ja lasten työhön, olivat laajalle levinneitä ympäri maailmaa, muodostivat keskeisen osan Uuden-Englannin taloudesta ja vaikuttivat voimakkaasti Harvardin yliopistoon. Harvardin johtajat, opettajat, henkilöstö ja hyväntekijät pitivät ihmisiä orjina, joista osa työskenteli yliopistossa, kartuttivat varallisuutta orjakaupan ja orjatyön kautta ja puolustivat orjuuta instituutiota.” Nämä ovat tyhjentäviä kuvauksia yliopistojen ja kolonialismin yhteyksistä ja seurauksista. Pohdimme jakson lopussa Ainon kanssa, tulisiko suomalaisten yliopistojen pohtia niin ikään omaa suhdettaan koloniaalisuuteen siltä osin, kun vanhimmat yliopistot ovat kuuluneet eurooppalaiseen ja kansainväliseen kulttuuripiiriin. Aino toteaa hienosti, että vaikka yliopistot tasaavat eriarvoisuutta, ne myös ylläpitävät eriarvoisuutta yhä tänä päivänä. Olisi siis relevanttia, että kriittinen katse maailmaa kohtaan käännettäisiin useammin yliopistoihin itseensä, sillä siihen olisi tilaisuuksia. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/mikrofonivaaka.jpg?w=1000] Jakson kuunneltuasi opit, millä tavoilla sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat toisiinsa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ymmärrät myös, miten yliopistot rakensivat eriarvoisuutta sekä tukivat valkoisten miesten johtamaa yhteiskuntajärjestystä Yhdysvalloissa. Yliopistojen kritiikin pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Aino Kirjonen: Civilized Bodies : Race and Gender in U.S. Elite Colleges, 1890–1914 [https://helda.helsinki.fi/items/81d10ebc-c132-4d0b-a459-171b16260de4]. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2025. Janne Lahti & Johanna Skurnik: Kolonialismin muokkaama maailma – Euroopan ekspansion globaalihistoriaa. Otava. Helsinki 2025. Mari Käyhkö: ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” : työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia, Vol. 57, Nro. 1, 7-25, 118. Mari Käyhkö: ”Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset”. Sosiologia, 1/2014, s. 4–20. Sonia El Kamel & Victoria Odum: ”Valta on tietoa [https://www.ruskeattytot.fi/valta-on-tietoa]”. Julkaistu Ruskeat Tytöt -sivustolla 2.11.2027. Luettu 7.7.2026. Harvardin yliopisto: Harvard and the Legacy of Slavery [https://www.profielactueel.nl/content/data/dossiers/burgerschap/Harvard_legacy_of_slavery_report_may_2022.pdf]. 2022.

#148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta

Menneisyyden Jäljillä – #148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa suden sekä yleisesti luonnon monimuotoisuuden historiasta. Pohdimme, kuinka pitkäikäinen ilmiö on susiviha ja mitä se pitää sisällään. Pohjautuuko susiviha todellisiin uhkiin vai periytyykö osa pelosta menneisyydestä ja kulttuurista? Mitä tunteita ylipäätään suurpetoihin ja niiden metsästämiseen liittyy? Lisäksi mietimme, kuinka kauan luonnon monimuotoisuudesta ollaan oltu huolissaan sekä minkälaiset tekijät herättävät ihmisissä tahdon suojella luontoa ja erilaisia lajeja. Minkälainen rooli medialla ja kansalaiskeskustelulla on luonnon monimuotoisuudelle? Miltä ylipäätään näyttää uhanalaisten lajien historia Suomessa? Jakson vieraina ovat historioitsija Otto Latva ja historioitsija Heta Lähdesmäki Turun yliopistolta. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/06/logo-148.jpg?w=1024] [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/menneisyyden_jaljilla.jpg?w=1024] Tammikuussa 2026 Suomessa astui voimaan asetus, jolla mahdollistettiin suden kiintiömetsästys heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Suden metsästys järjestettiin tammikuun alusta helmikuun alkupuolelle, ja asetus salli 100 suden tappamisen. Asetuksen taustalla on toukokuussa 2025 Euroopan parlamentissa hyväksytty muutos, jonka myötä suden suojelun taso muuttui ”strictly protected” eli tiukasti suojellusta ”protected” eli suojelluksi. Tämä herätti vilkasta ja kiihkeääkin keskustelua alkuvuonna 2026, mutta susikeskustelun historia on todellisuudessa paljon, paljon pidemmällä. Olen itse kotoisin Salosta, ja keskustelu susista on ollut useita vuosia siellä kiivasta. Salon Seudun Sanomat uutisoi helmikuussa 2025, että tuolloin pihahavainnot susista olivat 2020-luvulla nelinkertaistuneet Salon seudulla. Salon seudulla siis asutaan Suomen tiheimmän susipopulaation keskellä, ja susihavainnoista sekä erityisesti susien hyökkäykset Salon seudun lammastiloille ovat puhututtaneet. Esimerkiksi syyskuussa 2025 Salon Seudun Sanomat uutisoi, että Kiikalassa samalle lammastilalle sudet olivat hyökänneet samana vuonna jo kuudesti. Susiviha on pitkäikäinen kulttuurinen ilmiö Suomessa, sitä on ollut myös aikoina, jolloin susi on ollut Suomessa ja koko Pohjolassa sukupuuton partaalla. Susista käytävä keskustelu on usein voimakasta ja polarisoitunutta, sillä vastakkain asetetaan suden suojelu ja toisaalta suden aiheuttamat ongelmat. Taustalla on usein myös suden kulttuurihistoria, josta tässä jaksossa puhutaan. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/06/susijahti-1.jpg] Keskeisimmät motiivit metsästykselle ovat olleet tyypillisesti ravinto ja haitat, mutta metsästys toimi myös eräänlaisena urheilulajina ennen 1900-luvun ajatusta riistanhoidosta ja eri yhteiskuntaluokkien metsästysharrastuksista. Otto ja Heta ovat kollegojansa kanssa todenneet [https://edition.fi/thy/catalog/view/1176/1233/5083], että: ”Suomalaiset eivät kuitenkaan ole aina olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. Ennen 1800-luvun loppua kyläläisten kerrotaan osallistuneen pakollisiin sudenajoihin haluttomasti tai välinpitämättömästi. Tämän on tulkittu liittyneen siihen, että sutta pidettiin hallitsemattoman luonnonvoiman kaltaisena riesana, josta ei uskottu voivan päästä kokonaan eroon.” Jakson menneisyyden jälki kertoo 1800-luvun tahtotilasta metsästää susi kadoksiin Suomesta. 1800-luvun susivihaan ja intoon sudenmetsästystä kohtaan liittyi susikannan kasvu vuosisadan loppua kohden. Hetan mukaan geenitutkimusten arvioissa on esitetty, että 1800-luvun loppupuolella susia olisi voinut olla Suomessa jopa 1400 yksilöä. Susia oli siis tuolloin Suomessa noin 1000 enemmän kuin nykyisin. Yksi syy susikannan suuruuteen 1800-luvun loppupuolella oli, että suomalaiset olivat metsästäneet hirviä kestämättömällä tavalla, mikä vähensi suden mahdollista ravintoa. 1880-luvun ilmapiiriin vaikuttivat myös lastensurmatapaukset Turun seudun pitäjissä, kun yli 20 lasta väitettiin kuolleen suden tai susien tappamina. Vaikka tuolloin myös Tampereella ja menetetyn Karjalan seudulla oli aiemmin samanlaisia tapauksia, aiheuttivat Turun seudun lastensurmat trauman suomalaisille. Kävi ilmi, että ihminen olikin saaliseläin, ja toinen petoeläin tappoi ihmislapsia. Tämä trauma vaikuttaa perintönä edelleen suomalaisten susisuhteessa. > Tämän maan petoeläimistä on susi ahneutensa ja rohkeutensa tähden wahingollisin ja lähinnä karhua myöskin suurin ja wäkewin. – – Susi on luonteeltaan pelkuri ja kawala, mutta nälän ja pakkasen ahdistamana käy se usein rohkeaksi, jopa tyhmäksikin. – – Waan jos yhteiskunta pontewasti käyttää nykyajan keinoja susien häwittämiseksi, niin ei pitäisi sen ajan olla kowin kaukana, jolloin woi ainakin tiheämmin asutuilla seuduilla lukea susiakin niiden joukkoon, jotka owat olleet ja menneet. Olkoon tämä lähimmän tulewaisuuden toimena. > > Kansanvalistusseuran kalenterista vuodelta 1883 Oton mukaan kaikki historiallinen lähdemateriaali osoittaa, että eri kulttuureissa on erilaisia suhteita eläimiin, ja nämä suhteet muuttuvat ajassa. Näin ole ihmisten suhde eläimiin ei ole universaali tai puhtaan biologinen, vaan isoilta osin kulttuurinen. Heta muistuttaakin, että se kertoo meistä ihmisistä paljon, jos suhde jonkin eläimen kanssa hiertää tai suhde on haastava. Biodiversiteettitutkimus on lähtökohtaisesti ollut lähinnä biologien tekemää ja keskittynyt lähimenneisyyteen tai tähän päivään. Oton johtama Fauna et Flora Fennica -tutkimushanke pystyi tarjoamaan lajitietoa ja havaintoja paljon kauempaa menneisyydestä kuin aikaisemmin. On todella hyvä, että luontoa tutkitaan poikkitieteellisesti. Otto tiivistää jaksossa osuvasti, että biodiversiteetti ja sen ongelmat eivät määrity yliopiston tiedekuntarajojen mukaan. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/mikrofonivaaka.jpg?w=1000] Jakson kuunneltuasi ymmärrät, kuinka pitkäikäinen ilmiö susiviha on Suomessa ja miksi. Kuulet myös tietoa suden historiasta Suomessa, 1880-luvun lastensurmien tapauksista sekä susikannan suojelusta ja uhanalaisuudesta. Ymmärrät jakson jälkeen, mitkä asiat vaikuttavat kulttuuriseen tahtoon suojella luonnon monimuotoisuutta. Susien jäljille Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Fauna et Flora Fennica [https://sites.utu.fi/faffe/] -tutkimushankkeen nettisivut Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo & Noora Kallioniemi (toim.): Suomalaisten lajien historiallisen kartasto [https://edition.fi/thy/catalog/view/1176/1233/5083]. Turun historiallinen yhdistys. Turku 2025. European Parliament News: ”Wolves: MEPs agree to change EU protection status”. Julkaistu 8.5.2025. Tiina Raevaara: ”Alan olla vihainen, varokaa – Jokaista kolmesta elämäntehtävästäni poljetaan nyt maahan [https://suomenkuvalehti.fi/mielipide/tiina-raevaara-olen-alkanut-kerata-vihaa-mutten-viela-tieda-mita-silla-teen/?shared=1344969-0987b3b6-4&fbclid=IwY2xjawPS7DJleHRuA2FlbQIxMQBzcnRjBmFwcF9pZBAyMjIwMzkxNzg4MjAwODkyAAEeINPAdH5CLHZE7oz9Ivx_djEtXrd-DlwL51DGVIlLqrFqZAqL1fG7ofMq8xU_aem_H7_3_K0-bxdo8tAKhP4MwA]”. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 11.1.2026. Turun yliopisto: ”Suden historia on usein kerrottu väärin – satoja tuhansia lehtiartikkeleita läpi käynyt tutkimus uudistaa käsitystä Suomen lajien menneisyydestä [https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/suden-historia-on-usein-kerrottu-vaarin-satoja-tuhansia]”. Julkaistu 25.3.2025. Salon Seudun Sanomat: ”Susiviha kumpuaa menneisyydestä – tällainen on ihmisen ja suden yhteiselämän verinen historia [https://www.sss.fi/2025/02/onko-suomessa-susivihaa-on-sanoo-susista-tietokirjan-kirjoittanut-jouni-tikkanen-petoviha-kumpuaa-menneisyydesta-ja-saa-lisakipinaa-koirien-metsakuolemista/]”. Julkaistu 9.2.2025. Salon Seudun Sanomat -uutisia susihyökkäyksistä lammastiloilla: Syyskuu 2025 [https://www.sss.fi/2025/09/sudet-tappoivat-lampaita-kiikalassa-ja-perttelissa-yhden-suden-saisi-kaataa/], marraskuu 2024 [https://www.sss.fi/2024/11/susihyokkayksen-lopullinen-saldo-33-kuollutta-lammasta/], syyskuu 2023 [https://www.sss.fi/2023/09/susi-hyokkasi-talla-kertaa-lampaiden-kimppuun-maenalassa-salossa-on-kuollut-yli-70-lammasta-kesan-ja-alkusyksyn-aikana/], syyskuu 2023 [https://www.sss.fi/2023/09/sudet-tappoivat-13-lammasta-laitumelle-perniossa-susia-on-harvennettava-rankalla-kadella/]. Valtioneuvosto: ”Asetukset hyväksytty – suden metsästys alkaa 1.tammikuut [http://suden metsästys eu]a”. Julkaistu 30.12.2025. Yle: ”Susia pidettiin myös lemmikkeinä 1900-luvulla – tutkimus paljastaa yllättävän määrän susihavaintoja [https://yle.fi/a/74-20152553]”. Julkaistu 1.4.2025.

#147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja

Menneisyyden Jäljillä – #147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson tarkoituksena on tutustua työlaitosten sekä niihin passitettujen henkilöiden historiaan. Pohdimme jaksossa, minkälaisesta maailmankuvasta sekä luokkaan liittyvistä kysymyksistä työlaitosten olemassaolo ja päämäärä itsessään kertovat. Keitä työlaitoksiin lähetettiin ja mistä syistä? Mitä työlaitoksissa tehtiin? Miten työlaitosten hoidettavat itse kokivat laitoksen arjen ja kurin? Entä minkälaisiin nykypäivän työnteon, kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen vastuun kysymyksiin työlaitosten historia kiinnittyy? Jakson vieraina ovat historioitsija ja dosentti Katariina Parhi sekä Työväenmuseo Werstaan näyttelypäällikkö Linda Heinonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Museonäyttely Rikoksetta rangaistut on Werstaalla 30.4.–20.9.2026, minkä jälkeen näyttely siirtyy uudessa muodossa museo- ja tiedekeskus Tiimaan 9.10.2026–3.10.2027. Työväenmuseo Werstaaseen on aina ilmainen ja vapaa pääsy kaikille.* [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/05/147.jpg?w=1024] [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2019/12/1.jpg?w=500] Oli ilo osallistua huhtikuun lopulla Työväenmuseo Werstaan uuden Rikoksetta rangaistut –näyttelyn avajaisiin sekä tutustua tuohon näyttelyyn ennen tämän jakson nauhoittamista, sillä tämän jakson aihe on sama kuin tuon Wertsaan uuden näyttelyn aihe eli työlaitosten historia 1900-luvun Suomessa. Avajaisten puheenvuoroissa kuultiin myös Aleksi Siltalaa eli Siltala kustantamon edustajaa, sillä näyttelyn avajaisten lisäksi juhlistettiin samannimisen kirjan julkaisua, ja mieleeni jäi se, miten Aleksi totesi, että Rikoksetta rangaistut –näyttely ja kirja edustavat ”uutta suomalaista ihmisoikeuksien historiaa”, jossa irtolaiset saavat oman äänen. Tämä oli pysäyttävä ja mieleen painuva kuvaus, ja pohdinkin, miksi en itse tiennyt juuri mitään työlaitoksista tai niiden historiasta ennen tätä kevättä. Katariina kertoo myös jaksossa pohtineensa ennen työlaitosten historiaa koskevaa tutkimustaan, että miksi hän ei tiennyt työlaitosten historiasta oikeastaan mitään – tästä ajatus tutkimukselle syntyikin. Työlaitosten unohdetusta menneisyydestä kertoo myös se, että Lindan oli museonäyttelyä rakentaessa tavallista vaikeampaa löytää työlaitosten historiaa koskevia aineistoja ja esineitä. Eli tässä vinkki kaikille, joilta löytyisi aineistoja tai esineitä työlaitosten historiaa koskien – olkaa yhteydessä Työväenmuseo Werstaaseen! Lisäksi Työväen arkistolla on 30.4.–20.9.2026 käynnissä muistitietokeräys, josta löydät lisätietoa täältä [https://tyark.fi/muistitieto/kaynnissa-olevat-keruut/]. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/05/uutispohja-1.jpg] Avajaisten puheenvuorossa Werstaan museojohtaja Kalle Kallio totesi, että työlaitoksissa tehty pakkotyö muodosti yhden työnteon muodon, jossa työ ei ollut varsinainen vaihdannan väline, vaan pyrkimys ennaltaehkäistä ja parantaa ”laiskuutta ja huikentelevaisuutta”. Jakson menneisyyden jälki kuvastaa juuri tätä kuvaavaa asennetta, jossa yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin sopeutumattomat nähdään henkilöinä, jotka aiheuttavat vain harmia ja jotka pitää laittaa ruotuun. Katariina toteaakin jaksossa, että työn ajateltiin kasvattavan ja ojentavan. Toivottiin, että työlaitoksissa kunnottomina pidetyistä ihmisistä tulisi kunnollisia. > Onhan itsestään selvää, että monet rikokset tehneen, moraalittoman henkilön yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyöminen tapahtuu, sanoisinko automaattisesti, ja tämän vuoksi työlaitosten kanta-asujamiston muodostavatkin juuri entiset rikolliset, joiden elämäntapa koti- ja asuinseuduillaan on siksi paheellista ja kiusallista. Juuri se seikka, että kunnanviranomaiset halukkaasti toimittavat nämä heille monessa muodossa harmia ja vaivaa aiheuttaneet henkilöt työlaitokseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi, jona aikana he ainakin ovat poissa renttuilemasta kotiseuduillaan, vaikuttaa sen, että työlaitosaines on huonompaa kuin yleensä luullaankaan. > > Uudenmaan läänin työlaitoksen johtaja Johannes Rantala kirjoituksessaan ”Työvelvollisten karkaukset”, julkaistu Huoltaja-lehdessä vuonna 1936 Suomen ensimmäinen työlaitos avattiin vuonna 1924, ja työlaitosten ajateltiin olevan taloudellisesti tuottavia työlaitoksia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä työlaitosten havaittiin olevan itse asiassa kalliita ylläpitää. Ne nähtiin moraaliselta näkökulmalta silti hyödyllisiksi, sillä niiden ajateltiin toimivan pelotteena kuntien asukkaille. Työlaitos oli laitostyyppi muiden laitosten ja vankilan välissä. Seuraava sitaatti Ridasjärven päihdehuoltokeskuksen arkistosta löytyneestä salakirjeestä vuodelta 1947 kuvastaa eräänlaista kokemusta työlaitoksen arjesta: ”No niin kai lopetan koska noi vartian tomppelit väijyy joka paikassa ne ei varmaankaan antais haudassakaan lepoa jos vain jollain tavoin voisivat esteenä olla.” Työlaitosten arjessa koettiin kuitenkin myös mukavia ja hyviä hetkiä. Työlaitosten historiaa voidaan lähestyä myös sitä kautta, että samaan aikaan, kun on jonkun vapautta on rajoitettu, niin on saatettu tehdä lapsensuojelullisia toimenpiteitä, rauhoitettu perhe-elämää ja suojeltu esimerkiksi pahoinpideltyä puolisoa. Perheen jäsenet olivatkin usein mukana passituspäätöksissä. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/mikrofonivaaka.jpg?w=1000] Jakson kuunneltuasi opit, mitä tarkoittaa työlaitos ja minkälainen työlaitoksien historia on Suomessa. Pääset myös pohtimaan, millä tavoilla työlaitosten historia kiinnittyy nykypäivän keskusteluihin sosiaalihuollosta sekä moraaliin, arvoihin ja luokkaan liittyvistä teemoista. Työlaitoksien ovista sisään Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Työväenmuseo Werstaan nettisivut [https://www.tyovaenmuseo.fi/] Työväen arkiston muistitietokeräys työlaitosten historiaa koskien [https://tyark.fi/muistitieto/kaynnissa-olevat-keruut/] Katariina Parhi & Vesa Ranta: Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa. Siltala. Helsinki 2026. Työväenmuseo Werstas: Rikoksetta rangaistut kuvaa työlaitosten vähän tunnettua historiaa [https://www.tyovaenmuseo.fi/medialle/rikoksetta-rangaistut-kuvaa-tyolaitosten-vahan-tunnettua-historiaa/]. Tiedote julkaistu 29.4.2026.

#146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle

Menneisyyden Jäljillä – #146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Pohdimme jaksossa, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on historian opiskelijoiden ja opiskelun näkökulmista. Mietimme, mikä innoitti alkujaan historian opintojen pariin sekä muuttuiko ymmärrys menneisyydestä opiskelun aikana. Minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa ja mitä historianopiskelusta saadulla tietotaidolla tässä päivässä oikeastaan tekee? Näin tuotantotehokkaasti voisi kysyä, mitä hyötyä historian opiskelusta ylipäätään on? Lisäksi pohdimme, miltä historiantutkimuksen tulevaisuus näyttää tulevaisuuden asiantuntijoiden silmin. Jakson vieraina ovat kaksi Helsingin yliopistolla opiskellutta henkilöä: Kronoksen eli Helsingin yliopiston suomenkielisen historian opiskelijayhdistyksen puheenjohtajan Kekri Pihlström sekä jatko-opiskelija Pihla Pekonen. Jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson yhteistyökokonaisuutta Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa.* Vinkki kiinnostuneille: Historian Ystäväin Liitto järjestää ti 12.5.2026 Helsingin Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden otsikolla Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet – Paasikiven opit ennen ja nyt [https://www.historianyst.fi/tapahtumat/keskustelutilaisuus-suurvaltapoliti/]. Tilaisuuden paneelikeskustelua johtaa poliittisen historian dosentti Kati Katajiston, ja muut paneelin osallistujat ovat ministeri ja Helsingin yliopiston kunniatohtori Jaakko Iloniemi, valtioneuvos Matti Vanhanen, professori Vesa Vares, dosentti Mikko Majander sekä professori Johanna Rainio-Niemi. Tapahtumaan voi osallistua joko livenä Tiedekulmassa tai kaksi viikkoa tilaisuuden jälkeen tallennuksena Tiedekulman sivuilta [https://www.helsinki.fi/fi/tiedekulma]. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/05/146.jpg?w=1024] [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/menneisyyden_jaljilla.jpg?w=1024] Tämä jakso starttaa erittäin kiinnostavan kolmen jakson kokonaisuuden, jossa pääsemme avartamaan mieltämme historian merkityksen suhteen nykypäivän yhteiskunnassa. Näin ollen tämä kolmen jakson kokonaisuus kiteyttää osaltaan sitä, missä tässäkin podissa on lopulta pohjimmiltaan kyse – historia auttaa meitä ymmärtää paremmin ympärillämme olevaa maailmaa. Tämä jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa, joka täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Tämä on siis HYL-trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta osaa julkaistaan syksyllä 2026. Kokonaisuudessaan tarjoamme kolme eri näkökulmaa siihen, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on – ensin opiskelijoiden ja myöhemmin opettajien ja tutkijoiden näkökulmista. HYL on suomalainen historiayhdistys, jonka ydintarkoituksena on edistää historian tunnettuutta Suomessa ja tukea historian harrastamista sekä tuoda esiin historian uutta tutkimusta. Tämän lisäksi HYL julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa yhdessä Suomen Historiallisen Seuran kanssa. Pihla, joka on toiminut HYL:n toiminnanjohtajana, kertoo jaksossa, että hän kokee HYL:n vahvuudeksi sen, että yhdistys tuo yhteen ihmisiä täysin erilaisista taustoista. Yhteistä kaikille jäsenille on suuri kiinnostus historiaa kohtaan. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/05/uutispohja.jpg] Jakson aikana luimme ääneen kaksi mainiota sitaattia itseoikeutetusti kuningatar Kristiinalta, jota Pihla on tutkinut maisterin tutkielmassaan. Kristiina on alla olevan sitaatin lisäksi todennut, että ”jokaisella vuosisadalla on ollut omat typeryytensä, joita on pidetty syvällisinä ajatuksina, sekä omat typeryksensä ja pelkurinsa, joita on pidetty sankareina”. Nämä ovat varsin viisaita sanoja. Keskustelimme osin näihin sitaatteihin viitaten jaksossa siitä, että mitkä ovat tämän hetken haasteita historia-alalla. Olimme Pihlan ja Kekrin kanssa yhtä mieltä siitä, että Kansallisarkiston suunnitelmat palvelujensa merkittäväksi supistamiseksi eivät kestä päivänvaloa. Suunnitelmia on kritisoitu laajalti historia-alalla muun muassa Suomen Historiallisen Seuran [https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/suomen-historiallinen-seura-ehdottaa-aikalisaa-kansallisarkiston-suunnitelmiin-ja-puolueetonta-kokonaisvaikutusten-arviointia/] sekä erinäisten mielipidekirjoitusten [https://www.ksml.fi/paakirjoitus-mielipide/9331626] välityksellä. Helsingin yliopistolla yhä historiaa opiskeleva Kekri toteaa jaksossa, että ylipäätään erinäiset leikkaukset vaikuttavat historian opiskelijoiden tulevaisuudenuskoon ja uskoon siitä, miten kulttuuriperintöä vaalitaan. > Menneisyys on mennyttä, tulevaisuus on epävarma. Nykyhetki on vain piste, mutta tämä pelottava piste tulee jonain päivänä määräämään tulevaisuutemme. > > Kuningatar Kristiina kirjoituksessaan 1600-luvun loppupuolella Nykypäivän haasteiden lisäksi pohdimme jaksossa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että miksi historian opiskelu on niin kiehtovaa, hyödyllistä ja palkitsevaa. Pihla kiteytti tämän erinomaisella tavalla todetessaan, että asiat eivät synny tyhjästä, vaan ovat lähes poikkeuksetta pidemmän kehityksen aikaansaannoksia. Näin ollen menneisyyden asiantuntijoina historioitsijat ovat samalla nykyisyyden ja tulevaisuuden taitajia. Kekri nostaa jaksossa esiin myös sen, että yksi syy, miksi hän halusi aikoinaan opiskella historiaa on, että historia on yhteydessä niin moneen muuhun asiaan. Jos kiinnostaa kulttuuri, taide ja politiikka, niin kaikki nämä nivoutuvat historiaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että historian opiskelu on muuttanut meidän jokaisen maailmankuvaa peruuttamattomasti hyvällä tavalla. Historia tarjoaa arvokkaan perspektiivin nykypäivään, kulttuurien rakentumiseen sekä inhimillisen elämän ymmärtämiseen. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/mikrofonivaaka.jpg?w=1000] Jakson aikana kuulet, minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa sekä millä tavalla historian opiskelu muuttaa maailmankuvaa. Pääset myös mukaan pohtimaan, mitä historia ylipäätään on sekä minkälaisista aiheista tämän hetken historianopiskelijat ovat kiinnostuneita. Historian opiskelun matkaan Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Historian Ystäväin Liiton nettisivut [https://www.historianyst.fi/] Simo Mikkonen, Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: ”Arkistot ovat kansakunnan muisti – ja nyt uhkaa dementia [https://www.ksml.fi/paakirjoitus-mielipide/9331626]”. Julkaistu Keskisuomalaisessa 28.3.2026.

#145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana

Menneisyyden Jäljillä – #145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan säälotista, heidän kokemuksistaan ja töistään Suomessa vuosina 1940–1944. Säälotat toimivat puolustusvoimien apuna tehden sääennusteita ja -sanomia, joiden avulla tehtiin erilaisia sodankäyntiin liittyviä päätöksiä. Kysyn jaksossa, keitä säälotat olivat ja miksi heitä ei ole aiemmin liioin tutkittu. Mikä heidän tehtävänsä ja roolinsa sodankäynnissä oli sekä mitä säälottana toimiminen tytöille ja naisille itselleen merkitsi? Minkälaista asiantuntemusta säälottana toimiminen vaati? Olen kiinnostunut myös siitä, että mitä säälotille tapahtui sodan päätyttyä. Jakson vieraana on tietokirjailija ja meteorologi Seija Paasonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.* [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/04/145.jpg?w=1024] [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2019/12/1.jpg?w=500] Viime jaksossa keskustelimme naisista ja sodankäynnistä vainottujen ja heidän kirjoittamiensa päiväkirjojen näkökulmasta. Tässä jaksossa jatkamme sotakäynnin teemalla, mutta jälleen perinteisestä poikkeavasta näkökulmasta. Aiheenamme ovat nimittäin taivasta vartioivat naiset eli säälotat toisen maailmansodan aikaan 1940-luvulla. Lyhyesti kerrottuna säälotat opiskelivat säähavainnon tekoa ja sääkarttojen piirtämistä eli ikään kuin meteorologin opintoja sekä toimivat sodanajan ilmavalvonnan osana. Säälotat olivat kuitenkin oma erillinen joukkonsa, eivät ilmavalvontalottia. Säälottien tehtävä vaati tarkkuutta ja selkeää asiantuntemusta, sillä säälotan tuli osata tehdä oikeat havainnot taivaalta, lukea mittareita oikealla tavalla, koodata säähavainnot sääsanomaksi sekä piirtää koodien pohjalta sääkartat. Lisäksi säähavaintojen koodaaminen sääsanomaksi kolmen tunnin välein piti vieläpä salakirjoittaa, sillä sodan aikana säätiedot olivat salaisia. Virheet koodauksessa tai salakirjoituksessa saattoivat kostautua, jos niiden perusteella piirrettiin sääkartat väärin puolustusvoimien strategiaa varten. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2026/04/uutispohja.jpg] Sodan aikana oli huutava pula työntekijöistä säähavaintoasemille, ja miesten lisäksi sodan aikana työntekijöiksi koulutettiin noin muutama sata säälottaa. Yhteensä jatkosodan aikana lottia oli komennuksella noin 90 000. Seijan mukaan säälotat kokivat yleisesti, että heidän työtään arvostettiin ja että he saivat kiitosta työstään sodan aikana. Tutustumme jaksossa kahteen upeaan sitaattiin, jotka löytyvät säälotta Rauni Purasen henkilökohtaisesti aineistosta, kuten päiväkirjoista ja kirjeistä, sodan aikana. Sitaateista käy ilmi se, että vaikka säälotat toimivat sotatilassa, niin luonnonilmiöt ja säälotan työt tarjosivat heille tästä huolimatta hienoja kokemuksia. Säälotan työssä elämän hienot ja elämän surulliset asiat olivat lähekkäin. > Olisihan ihanaa saada lomapäivä, ensimmäinen yli kolmeen kuukauteen. Mutta luulen, että myöhemmin, ehkä lopun ikääni, tulen kaipaamaan torniöitäni. Valvoa yksin tumman, tähtikirjoisen taivaankaaren alla. Mykkä ja musta metsä ympärillä, Virraskosken vuoroin mahtavana pauhatessa, vuoroin lepoon vaimentuessa. Entä revontulet! Niitä on ollut miltei joka yö. Viime viikolla näin elämäni komeimmat. Eteläinen taivas oli korkeiden ruusunpunaisten patsaiden valaisema. Ne näyttivät kaartuvan ylhäällä yhteen ja muodostavan valtavan temppeliholvin. Pylväiden juurella kiemurteli ja säihkyi sähkönvihreä vyö. > > 17-vuotias tornilotta ja myöhemmin säälotta Rauni Puranen päiväkirjassaan 24. syyskuuta vuonna 1941 Seija on säälotista kertovassa kirjassaan todennut, että ”Varsin tuntemattomaksi jääneestä lottajoukosta oli syytä etsiä tietoa ja tuoda se julki”. On kiinnostavaa, että miten paljon Seija on saanut tutkimastaan aineistosta irti nimenomaan siksi, että hän itse on tehnyt pitkän uran meteorologina. Kysyinkin Seijalta, että millä tavoin hän pystyi eläytymään säälottien historiaan, ja hän kertoi todellakin pystyvänsä eläytymään säälottien työhön ja kokemuksiin säähavaintoja tehdessään ja taivasta tarkkaillessaan. Säälotat saivat tyypillisesti noin kahden viikon koulutuksen työhönsä, mikä on kuitenkin ollut verrattain hyvin lyhyt aika omaksua hyvin vaativaakin tietotaitoa meteorologiasta. Seija toteaakin jaksossa, että säälottien lyhyeen koulutukseen peilaten tuntui hurjalta, että he sillä kokemuksella hyppäsivät vastuulliseen tehtävään. [https://lottavuorio.com/wp-content/uploads/2020/01/mikrofonivaaka.jpg?w=1000] Jakson kuunneltuasi opit, keitä säälotat olivat ja mitä säälottien työtehtäviin kuului jatkosodan aikana. Pääset tutustumaan siihen, minkälaisia meteorologian opintoja säälotille opetettiin sekä mitä kaikkea säälotat mittasivat sääsanomia varten. Sääennusteiden ja säälottien pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Seija Paasonen: Taivasta vartioivat naiset – Säälotat 1940–1944. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Seija Paasonen: Naiset jotka maalasivat taivaan. Into. Helsinki 2023. Seija Paasonen: Taiteilijan taivaat – taideteokset meteorologin silmin. Maahenki. Helsinki 2018. Yle Areena: Taiteilijoiden taivaat [https://areena.yle.fi/1-50213705] -podcastsarja. 2019.