Astetta parempi elämä Podcast

”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela

😲150 min · 21 apr 202650 min
aflevering ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela cover

Beschrijving

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&text=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&subject=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&title=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F%20%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela | Tässä Toivon tuoja -sarjan jaksossa vieraani kertoo oman tarinansa traumatisoituneesta nuoresta naisesta ihmiseksi, joka tuntee, että on saanut itsensä takaisin. ”Kaikista tärkeintä olisi kuulla tarina, jota ihminen kertoo.” Tässä jaksossa puheenaiheena mm. * Miten Raila päätyi suljetulle osastolle * Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tärkeys * Miksi kehon tasolle meneminen oli Railalle ratkaisevaa * Millaiset asiat ovat Railaa auttaneet   ”OLE TOTTA ITSELLESI” – VIERAANA RAILA SALMELA   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi? [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatrian-absurdissa-todellisuudessa-etenevan-psykoosisairauden-puhkeaminen-vai-ymmarrettava-kriisi/] Taitonäkökulma tuo toivoa toipumiseen [https://blogi.astettaparempielama.fi/taitonakokulma-tuo-toivoa-toipumiseen/]   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle] – sähköpostikursssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle/toivoa toipujan polulle   * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&text=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&subject=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&title=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F%20%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela The post ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela [https://blogi.astettaparempielama.fi/ole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

Reacties

0

Wees de eerste die een reactie plaatst

Meld je nu aan en word lid van de Astetta parempi elämä Podcast community!

Begin hier

2 maanden voor € 1

Daarna € 9,99 / maand · Elk moment opzegbaar.

  • Podcasts die je alleen op Podimo hoort
  • 20 uur luisterboeken / maand
  • Gratis podcasts
Begin hier

Alle afleveringen

145 afleveringen

aflevering Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read artwork

Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&text=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&subject=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&title=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F%20Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 5. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa [https://astettaparempielama.fi/jr], jota teemme yhdessä. Tällä kertaa aiheenamme ovat antipsykootit. Puhuimme mm. näihin lääkkeisiin liittyvästä ihmisoikeusnäkökulmasta. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Voit myös lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta.   ANTIPSYKOOTIT: MITÄ LÄÄKÄRIT EIVÄT AINA KERRO – PROFESSORI JOHN READ JOHDANTO Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa. Olet Itä-Lontoon yliopistossa kliinisen psykologian professori. Minä taas olen entinen psykiatrinen potilas, ja olemme täällä yhdessä viidettä jaksoamme varten. Olen todella innoissani, että saan olla täällä. Nauhoitamme sarjaamme Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Kohti inhimillisiä, näyttöön perustuvia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Tämä on niin tärkeä aihe puhuttavaksi ja tämän päivän teemamme ovat antipsykootit. Minulla on omakohtaisia kokemuksia näistä lääkkeistä, mutta ajattelin aloittaa sellaisesta, että ensimmäinen kosketukseni antipsykootteihin tapahtui itse asiassa jo ennen omia henkilökohtaisia kokemuksiani näistä lääkkeistä. Ajattelin aloittaa siitä ja käyttää sitä lähtökohtana. Ennen kuin menin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, opiskelin ammattikorkeakoulussa noin vuoden ajan. Osana opintojani olin neljän viikon harjoittelussa eräänlaisessa päivätoimintakeskuksessa ihmisille, joilla oli mielenterveysvaikeuksia. Muistan yhden tilanteen tuolta neljän viikon ajalta. Lähdin kävelylle erään siellä käyvän henkilön kanssa, aikuisen naisen. Kävely oli osa toimintaa, jota siellä voitiin tehdä. Minä opiskelijana kävelin tämän naisen kanssa, kun yhtäkkiä hän alkoi melko hiljaa kuiskata ja puhua itsekseen tai jollekulle. Olin hämmentynyt. Mitä tämä on? Kysyin häneltä: mitä sinä teet? En kuule, mitä sanot. Voisitko puhua vähän kovempaa? Hän vastasi minulle, ettei minun tarvitse olla siitä huolissani, että hän vain jutteli avaruusolioiden kanssa, joihin hänellä oli yhteys. Palasimme päivätoimintakeskukseen, ja menin kertomaan keskuksen johtajalle, että olen huolissani tästä naisesta. Olen huolissani, ettei hän ota lääkkeitään. Se oli siihen aikaan käsitykseni antipsykooteista. Ajattelin, että nehän ovat psykoosia vastaan. Jos niitä käyttää, oireita ei pitäisi olla. Että juuri sitä varten ne ovat, ne kohdistuvat nimenomaan psykoottisiin oireisiin. Ja jos lääkkeitä käyttää, oireita ei pitäisi esiintyä. Ajattelin, että ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Ja ehkä puhua hieman siitä ajatuksesta, mitä antipsykootit ovat, mikä niiden historia on, millä muilla nimillä niitä on kutsuttu. Ja ehkä on olemassa joitakin nimiä, jotka sopisivat niille paremmin, jos ajatellaan, mitä ne tekevät ja miten ne oikeasti toimivat. Mitä ajattelet? Onko tämä hyvä aloituskohta? John: Kyllä, on. Selvä. Nimityksistä puheen ollen, kaksi yleisintä muuta nimeä ovat neuroleptit, joka on eräänlainen kreikasta tuleva termi ja tarkoittaa hermoston lamauttamista tai taltuttamista, mikä on aika lähellä sitä, mitä ne tekevät. Toinen nimi on suuret rauhoittavat lääkkeet (major tranquilizers). Se oli alkuperäinen termi  eikä sitä käytetä enää yhtä paljon, mutta se kuvaa hyvin tarkasti sitä, mitä ne todellisuudessa tekevät. Ne ovat erittäin tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä. Haluan heti alkuun sanoa kaksi asiaa, jotka sanomme aina puhuessamme psykiatrisista lääkkeistä ennen kuin menemme pidemmälle: älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne, jos käytätte sitä, älkääkä suositelko ystäville tai sukulaisille muutoksia yhden podcastin perusteella. Keskustelkaa lääkkeen määränneen tahon kanssa, lukekaa lisää, tehkää mitä tarvitsee, mutta älkää tehkö muutoksia vain tämän päivän keskustelumme perusteella. Ja haluan myös todeta, etten tiedä Piiasta, mutta minä tulen varmasti olemaan varsin kriittinen näitä lääkkeitä kohtaan niiden turvallisuuden ja tehon osalta. Mutta minun täytyy sanoa heti alkuun myös se, että ne auttavat ehdottomasti joitakin ihmisiä, mikä pätee kaikkiin psykiatrisiin lääkkeisiin ja jopa sähköhoitoon. Jotkut ihmiset siis hyötyvät näistä lääkkeistä. Halusin vain sanoa nämä kaksi asiaa. Palataan siis nimeen suuret rauhoittavat lääkkeet. ANTIPSYKOOTTIEN HISTORIA JA DOPAMIINI John: Ymmärtääksemme, miksi niitä kutsutaan suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi, meidän täytyy palata ajassa taaksepäin näiden lääkkeiden alkuvaiheisiin. Ne olivat lääketyyppi, jota käytettiin alun perin kirurgiassa auttamaan sykkeen hidastamisessa ja käytännössä rauhoittamaan ihmisiä leikkausta varten. Ne eivät korvanneet varsinaista yleisanestesiaa, vaan toimivat eräänlaisena esivaiheena sille. Niillä siis rauhoitettiin ihmisiä ennen leikkausta. Joku sai ajatuksen, että kokeillaanpa näitä lääkkeitä psykiatrisissa sairaaloissa, koska siellä on paljon hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka juoksevat ympäriinsä, aiheuttavat kaaosta, kärsivät itse ja kuormittavat muita, ja joita on vaikea hallita. Ehkä rauhoittavasta lääkkeestä voisi siis olla hyötyä. Heillä oli toki muitakin lääkkeitä jo ennen tätä. Heillä oli käytössään kloorihydraatti, jolla ihmiset saatettiin uneen kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollutkaan niin huono idea, koska sillä ei ollut sivuvaikutuksia, mutta se on aivan oma tarinansa. Sitä kutsuttiin itse asiassa unihoidoksi. Heillä oli myös barbituraatteja, mutta tuohon aikaan alettiin ymmärtää, kuinka voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia barbituraatit olivat. Niinpä he alkoivat käyttää näitä lääkkeitä. Vuosi 1952 oli ensimmäinen kerta, kun niitä käytettiin. Erittäin hyvä vuosi. Vuonna 1952 maailmaan tuli hyviäkin asioita antipsykoottien lisäksi. [naurua] Ja nämä lääkkeet olivat hyvin tehokkaita siinä mielessä, että ne rauhoittivat ihmisiä. Osastoista tuli vähemmän kaoottisia, vähemmän vaarallisia ja vähemmän stressaavia sekä henkilökunnalle että potilaille. Jotenkin tämä tulkittiin melko nopeasti väärin niin, että nämä lääkkeet parantavat skitsofrenian tai hoitavat sairautta tehokkaasti, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta on helppo nähdä, miksi ihmiset ajattelivat niin. Nämä ihmiset vaikuttivat voivan paremmin. He olivat vähemmän ahdistuneita, vähemmän äänekkäitä, puhuivat vähemmän ääneen äänilleen, kärsivät vähemmän äänistä ja toimivat vähemmän paranoidisista harhaluuloista käsin. He olivat hitaampia, heidät oli hidastettu. Seuraava vaihe oli kohtalokas virhe. Pääteltiin, että jos nämä lääkkeet hoitavat skitsofreniaa, ehkä olemme löytäneet skitsofrenian syyn. Koska alettiin yrittää ymmärtää, mitä nämä lääkkeet tekevät aivoille. On laaja yksimielisyys, eikä tästä juuri kiistellä, että lääkkeet tekevät monia asioita. Ne vaikuttavat moniin järjestelmiin aivoissa ja kehossa. Yksi ensimmäisistä havaituista vaikutuksista oli kuitenkin se, että ne estävät dopamiinijärjestelmän toimintaa varsin tehokkaasti, erityisesti D2-reseptorin osalta. Ja sitten pääteltiin, että jos ne estävät dopamiinijärjestelmää ja nämä ihmiset näyttävät voivan paremmin, skitsofrenian syyn täytyy olla yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Tämä oli hyvin yksioikoinen ajatus, eikä erityisen järkevä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että päänsäryt johtuvat aspiriinin puutteesta kehossa. Hyvin yksinkertaistavaa ja oikeastaan typerää. Mutta siitä sai alkunsa teoria, josta puhutaan yhä tänäkin päivänä, 70 vuotta myöhemmin: että on olemassa ilmiö nimeltä skitsofrenia, jonka aiheuttaa yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Mikä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa asia on lähes päinvastoin. Kun dopamiinijärjestelmää estetään, tai kun aivoihin tai kehoon tehdään mitä tahansa keinotekoista puuttumista, aivot reagoivat ja yrittävät kompensoida tilannetta. Jos dopamiinijärjestelmä estetään, ja ajatellaan kahta hermosolua, jotka viestivät keskenään synapsin kautta, mitä tapahtuu? Synapsin toisella puolella alkaa vapautua enemmän dopamiinia, jotta sitä pääsisi esteen läpi. Toisella puolella, tämä menee hieman tekniseksi mutta on tärkeää, dopamiinireseptorit lisääntyvät ja kasvavat suuremmiksi yrittäen ottaa vastaan sen vähäisen määrän, joka pääsee läpi. Niinpä lopputuloksena syntyy yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä, mutta se on lääkkeiden aiheuttama. Vuonna 1972 professori Seidner Massachusettsista, muistaakseni neurologian johtaja tai jotain vastaavaa, tunnisti tämän ilmiön. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta käytäntöihin. Silti jatkettiin väittämistä, että dopamiinin yliaktiivisuus aiheuttaa sairautta, jota lääkkeet hoitavat. Todellisuudessa lääkkeet aiheuttavat tämän yliaktiivisen dopamiinijärjestelmän, mikä on varsin omituinen ajatus sisäistää. Lääkkeet, joiden väitetään hoitavan sairautta, itse asiassa aiheuttavat sitä ilmiötä tai ainakin tätä yliaktiivisuutta. Siinä hieman historiaa. Ja juuri siksi niitä kutsuttiin suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi. VIEROITUS JA YLIHERKISTYMINEN Piia:  Tämä saa minut ajattelemaan käsitettä dopamiiniyliherkkyyspsykoosi. Voisitko sanoa siitä jotain? John: Kun ihmiset yrittävät lopettaa lääkkeet, ilmenee joitakin samoja vieroitusoireita kuin muidenkin lääkkeiden kohdalla. Tämä on todellinen tabuaihe. Masennuslääkkeiden kohdalla tabu on viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana murtunut. Ja juuri aiemmin tällä viikolla Yhdysvalloissa tuli merkittäviä hallinnollisen tason linjauksia masennuslääkkeiden vieroituksesta. Mutta edelleen on hieman tabu puhua siitä, että antipsykoottien lopettamisen yhteydessä voi tapahtua monenlaisia asioita. Ihmisille tulee tavallisia vieroitusoireita, mutta lisäksi voi ilmetä psykoosia sen seurauksena, että on syntynyt yliherkistyminen. Koska jos tuo kahden synapsin välinen salpaus poistetaan äkillisesti, tai joskus jopa hitaasti, dopamiinia tulvii läpi, koska estettä ei enää ole. Tulee tunteiden vyöry, ajatusten vyöry. Ihminen voi tulla täysin ylikuormittuneeksi. Ja ulospäin hän voi näyttää sekavalta. Tietyllä tavalla siinä hetkessä ihminen onkin pois tolaltaan, ja tarkoitan tällä sitä, että hän on täysin ajatustensa ja tunteidensa ylikuormittama, koska dopamiinia virtaa läpi valtavalla voimalla, jos salpaus on ollut riittävän kauan olemassa ja tämä yliaktiivisuus on ehtinyt syntyä. Surullista on se, ettei ihmisille kerrota tästä. Niinpä mitä tapahtuu, on että ihminen menee… En tiedä tapahtuiko tämä sinulle, mutta olen varma, että sinulla on paljon sanottavaa omista kokemuksistasi. Mutta ihminen menee lääkärille ja sanoo: haluan lopettaa lääkityksen. Ja lääkäri sanoo: ei, et voi, koska sinun täytyy käyttää sitä pitkään, koska sitä ja tätä. Sitten ihminen yrittää lopettaa lääkkeen itse. Koska kukaan ei ole kertonut, mitä odottaa, kuinka hitaasti lääkettä pitäisi vähentää ja kuinka paljon tukea tarvitaan, dopamiinitulva voi tulla, kun tuo salpaus poistetaan. Ja lääkäri tulkitsee tämän näin: Näetkö, sanoinhan minä sinulle. Skitsofrenia on palannut, eikö olekin? Sanoinhan, ettei lääkkeitä pidä lopettaa. Ja ihminen jää kiertämään tätä kehää, jossa hän yrittää lopettaa yhä uudelleen ja päätyy uskomaan, että hänellä on pysyvä sairaus. Todisteena tästä pidetään sitä, että aina kun lääkitys yritetään lopettaa, sairaus näyttää palaavan. Todellisuudessa kyse voi olla lääkkeen vieroitusvaikutuksesta. Piia: Niin, minusta tämä on yksi psykiatrian haitallisimmista ansoista. Sen lisäksi, että voi joutua tällaiseen ansaan, lääkkeiden lopettamisen tai vähentämisen yhteydessä tulee oireita, jotka voidaan tulkita alkuperäisen sairauden palaamiseksi. Ja tämän lisäksi ihmisellä on usein diagnoosi, joka ei tee hänestä kovin uskottavaa henkilöä lääkärin silmissä. Siksi lääkärin on helppo ajatella, että ihmiseltä puuttuu sairaudentunto, ettei hän ymmärrä mitä tapahtuu eikä hahmota omaa tilannettaan. Olen puhunut niin monien ihmisten kanssa, jotka kuvaavat näiden lääkkeiden vaikutuksia. Sana epätoivoinen tulee mieleen siitä, miten he kertovat tilanteestaan, kun he sanovat olevansa niin turtuneita. Se on myös oma kokemukseni näistä lääkkeistä, muiden erilaisten kokemusten lisäksi. Luin eilisiltana omia potilasasiakirjojani, joita en ole koskaan käynyt kokonaan läpi. Olen ehkä puolivälissä. Minulla on niistä kokonainen kansio. Se on hyvin paksu kansio. On aika pysäyttävää ajatella, että materiaalia on niin paljon. Niin paljon tekstiä siitä, miten minua on katsottu häiriölinssien läpi. On aika häiritsevä kokemus katsoa omaa menneisyyttään sen kautta, miten sinua on kuvattu ja miten oireesi on kuvattu. Nyt kun tiedän näistä lääkkeistä enemmän kuin silloin, näen joitakin yhteyksiä. Näen esimerkiksi, että lääkitystäni muutetaan, ja sitten oireeni muuttuvat. Usein silloin kun lääkkeitä lisätään tai vanhojen rinnalle kokeillaan uusia, vointini huononee. On hyvin outoa tarkastella tilannetta jälkikäteen. Eikä tätä aina nähdä kirjauksissa. Niissä ei esimerkiksi suoraan sanota, että nyt meidän pitäisi arvioida tätä lääkitystä uudelleen. Yhdessä vaiheessa kyseenalaistin jopa sen, miksi nukuin päivisin niin paljon. Kysyin hoitajalta, voisivatko lääkkeet aiheuttaa tämän, koska nukuin koko ajan. Asiakirjoissa ei ollut mitään mainintaa siitä, mitä minulle vastattiin tai miten asiaa käsiteltiin. Mutta se oli jotain, mitä olin itse pohtinut. Minua kuvattiin papereissa usein niin, että olin ilmeetön, en ilmaissut itseäni paljon, puhuin monotonisesti ja olin melko hidas. En pidä sitä lainkaan yllättävänä, kun ajattelee lääkitystäni. Käytössäni oli jopa kaksi antipsykoottia samaan aikaan sekä muita lääkkeitä. En usko, että se yllättäisi ketään. Mutta näin minut kuvattiin tulotilanteiden arvioinneissa. Se mikä minua häiritsee on se, ettemme usein tunnista, mikä on lääkkeiden vaikutusta ja mikä niin sanotun sairauden vaikutusta. Ne sekoitetaan helposti toisiinsa, ja ihmistä katsotaan vain sairauslinssin läpi. Silloin ei huomata, että ainakin osa oireista saattaa johtua lääkityksen määrästä. John: Kyllä. Yksi DSM:n viidestä skitsofrenian pääoireesta on, kuten tiedät, niin sanotut negatiiviset oireet. Ne tarkoittavat tunteiden puutetta, sosiaalisen kiinnostuksen puutetta, oikeastaan elinvoiman puutetta, kuin elämä olisi sulkeutunut pois. Ja juuri nämä ovat lääkkeiden ensisijaisia vaikutuksia. Mutta ne kehystetään uudelleen niin, että nämä ovat sairauden negatiivisia oireita. Taas kerran ehkä hyväntahtoisesti, mutta hyvin… mikä olisi oikea sana… ei-auttavalla tavalla, jos yritetään ymmärtää mitä todella tapahtuu. Olemme tehneet kyselyitä sadoille antipsykootteja käyttäville ihmisille. Viisi yleisintä haittavaikutusta liittyvät kaikki rauhoittumiseen ja sedaatioon. Periaatteessa tunteiden puute, väsymys, uupumus ja kiinnostuksen puute maailmaa kohtaan. Sana zombi tulee esiin usein, kun ihmisiltä kysytään kokemuksista. Moni sanoo: tunsin olevani zombisoitu, rauhoitettu tai sedatoitu. En päässyt sängystä ylös. Ja osa tästä voidaan tulkita paranemiseksi. Varsinkin jos ihminen on aiemmin ollut hyvin maaninen, kiihtynyt, huutanut, pelästyttänyt muita tai ollut aggressiivinen. Jos hän tekee tätä vähemmän, sitä voidaan pitää paranemisena, kuten tapahtui 1950-luvun alkuvuosina. Ja rehellisesti sanottuna voin kuvitella itsekin olevani niin kiihtynyt ja järkyttynyt, että sanoisin: antakaa minulle vain lääke, joka rauhoittaa minut muutamaksi päiväksi. Mieluummin se olisi kloorihydraatti, joka vain nukuttaisi minut, koska sillä ei ollut niitä sivuvaikutuksia, joihin vielä tulemme. Ymmärrän siis, ettei rauhoittaminen ole aina huono asia. Luulen, että meidän kaikkien olisi hyvä kuvitella tilanne, jossa tarvitsemme apua rauhoittumiseen, silloin kun olemme pahimmillamme ja kaikkein järkyttyneimpiä. Mutta siinä on oikeastaan kaikki, mitä nämä lääkkeet tekevät. Niiden ainoa hyöty on se, että ne ovat tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä, mutta meillä on harha siitä, että ne hoitaisivat sairautta. Se on kuten brittiläinen psykiatri Joanna Moncrieff kuvaa: on olemassa lääkemalli ja sairausmalli, kaksi tapaa ajatella lääkkeitä. Sairausmalli sanoo, että lääkkeet korjaavat jonkinlaisen epätasapainon tai muun vastaavan, mikä ei koskaan osoittautunut todeksi. Lääkemalli taas sanoo: katsotaan lääkkeiden todellisia vaikutuksia. Unohdetaan ajatus siitä, että ne hoitavat sairautta, koska eivät ne sitä tee. Ja ollaan rehellisiä lääkkeiden hyödyistä ja haittavaikutuksista. Kaikilla lääkkeillä, olivatpa ne katuhuumeita tai reseptilääkkeitä, on hyötyjä ja haittavaikutuksia. LÄÄKKEIDEN HAITTAVAIKUTUKSET John: Ehkä meidän pitäisi käydä läpi muitakin haittoja. Onko nyt oikea hetki siihen? Piia: Kyllä. John: Suurin ongelma on siis rauhoittava vaikutus, joka voi, kuten sanoimme, joskus olla myös hyöty. Vuosikymmenten ajan pahin haittavaikutus oli niin sanottu tardiivi dyskinesia, liikehäiriö, joka pahimmillaan ilmenee käsien ja jalkojen hallitsemattomana vapinana tai nykimisenä. Se alkaa usein suusta. Muistan, kun hoitoapulaisena minulle sanottiin, että tarkista aina potilaan kanssa, pyydä häntä avaamaan suu ja katso liikkuuko kieli hallitsemattomasti. Se on ensimmäinen merkki. Se voi olla varsin vakava haittavaikutus. Sitä esiintyy noin 30–60 prosentilla antipsykootteja käyttävistä riippuen siitä, kuinka pitkään lääkkeitä on käytetty. Lääketeollisuus itsekin on myöntänyt, että 75 prosentilla niistä, joille tämä kehittyy, se on pysyvä. Toinen asia, jota moni ei tiedä, on että lääkkeet usein peittävät tardiivin dyskinesian näkyvistä. Kunnes lääkitys lopetetaan. Silloin liikehäiriö joko ilmenee ensimmäistä kertaa tai sen täysi laajuus tulee näkyviin. Tätä vähäteltiin tai sivuutettiin pitkään. Se johti osaltaan toisen sukupolven antipsykoottien kehittämiseen. Antipsykootteja on siis kaksi sukupolvea. Niitä kutsutaan ensimmäisen ja toisen sukupolven lääkkeiksi tai tyypillisiksi ja epätyypillisiksi. Ensimmäisen sukupolven lääkkeet, kuten Stelazine ja Thorazine, olivat todella hirvittäviä lääkkeitä. Ihmiset puhuivat myös akatisiasta, johon meidän pitäisi vielä palata. Jätän sen nyt hetkeksi sivuun. Toisen aallon lääkkeitä markkinoitiin pitkälti tarpeellisina siksi, että ne eivät aiheuta tardiivia dyskinesiaa. Kun tämä uusi lääkkeiden aalto tuli 1990-luvulla, tardiivista dyskinesiaa alettiin yhtäkkiä puhua paljon. Se johtui siitä, että siitä tuli lääketeollisuuden markkinointiväline seuraavaa antipsykoottisukupolvea varten. Näitä uusia lääkkeitä markkinoitiin sanomalla: nämä eivät aiheuta sitä ongelmaa, jonka olemassaolon kiistimme 30 vuoden ajan. Yhtäkkiä siitä voitiin puhua, koska tarjolla oli uusi lääke. Myöhemmin kävi ilmi, että ne olivat tässä suhteessa vain hieman parempia. Ne aiheuttavat tardiivia dyskinesiaa hieman harvemmin, mutta vain vähän harvemmin. Sen sijaan niillä on kokonainen joukko muita haittavaikutuksia. Voisimme käyttää koko tunnin pelkästään niistä puhumiseen. Yritän vain luetella niitä, jotta ihmiset tietävät niistä. Tavallaan huolestuttavin niistä on harvinaisin. Sitä esiintyy vain noin yhdellä prosentilla ihmisistä. Kyse on neuroleptisestä malignista oireyhtymästä. On tärkeää, että ihmiset tietävät siitä, koska sen merkkejä ovat erittäin nopea kuumeen nousu ja koko kehon täydellinen jäykistyminen. Jos näin käy eikä lääkettä lopeteta 24 tunnin sisällä, ihminen kuolee. Nykyään tämä tunnistetaan paljon paremmin kuin ennen, ja lääkitys osataan lopettaa heti. Mutta oli vuosia, jolloin melko paljon ihmisiä kuoli, koska kukaan ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Siksi neuroleptinen maligni oireyhtymä on tärkeä tuntea. Sitten on vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, jotka on tunnustettu melko hyvin. Mielenkiintoinen havainto tehtiin noin vuonna 2012. Todettiin, että jos lääkkeitä käyttää pidemmän aikaa, esimerkiksi viidestä kymmeneen vuotta, ne pienentävät aivojen tilavuutta. Se on varsin hämmästyttävää. Luulisi, että mikä tahansa lääke, joka tekee näin, vedettäisiin nopeasti markkinoilta, mutta ei. Se on siis yksi vaikutus lisää. On myös todettu, että ne lyhentävät elinikää. Tämä on monimutkainen asia, koska skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset kuolevat keskimäärin 20 vuotta aiemmin kuin muut ihmiset, mikä on pysäyttävä tilasto. Kaikki tämä ei johdu lääkkeistä, koska mukana on muitakin tekijöitä, kuten tupakointi, huono ruokavalio, köyhyyden vaikutukset ja ravitsemusongelmat. Mutta lääkkeiden vaikutus on varmasti osa kokonaisuutta. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että psykiatrisissa sairaaloissa runsas tupakointi liittyy osittain siihen, että tupakka lievittää joitakin lääkkeiden haittavaikutuksia. Se on oma kiinnostava sivujuonteensa. Mutta jopa tutkimuksissa, joissa huomioidaan muut tekijät kuten tupakointi ja huono ruokavalio, antipsykoottien käyttöaika korreloi lyhentyneen eliniän kanssa. Se on kohteliaampi tapa sanoa, että jos näitä lääkkeitä käyttää tarpeeksi pitkään, ne tappavat hitaasti. Ihmiset eivät pidä siitä tavasta sanoa asiaa. Eliniän lyheneminen kuulostaa neutraalimmalta. Mutta kyse on vakavasta ongelmasta. Sitten ovat aineenvaihdunnalliset vaikutukset: glukoosinsiedon heikkeneminen ja diabetes. Ne ovat myös osa sitä, miksi lääkkeet voivat olla hengenvaarallisia tai lyhentää elinikää. Ja sitten on asia, jota jotkut eivät pidä niin tärkeänä. Joidenkin lääkkeiden kohdalla, koska ne eivät tietenkään ole kaikki samanlaisia, esiintyy valtavaa painonnousua. Voisi sanoa, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää ihmisen toimintakykyisenä tai järjissään. Mutta kun mietitään, että näitä lääkkeitä aletaan usein käyttää ensimmäisen kerran 18–25-vuotiaana, massiivinen ylipaino on iso asia missä tahansa elämänvaiheessa. Ja kun siihen yhdistyy seksuaalitoimintojen heikkeneminen… Yhtäkkiä ihminen on voimakkaasti ylipainoinen, ja seksuaalisuus on vähentynyt tai kadonnut kokonaan. Nuorille ihmisille nämä ovat valtavan masentavia asioita, varsinkin jos heille ei kerrota, että nämä ovat lääkkeiden haittavaikutuksia. Silloin ihminen ajattelee: mikä minussa on vikana? En tunne mitään seksuaalisesti. Taas yksi asia pielessä minussa. Voi luoja. Ja vaikka tietäisikin sen johtuvan lääkkeistä, se on silti vaikeaa. Kyseessä on siis pitkä lista hyvin huolestuttavia haittavaikutuksia.Ja minun pitäisi lakata sanomasta sivuvaikutuksia, koska se vähättelee niitä. On hyötyvaikutuksia ja haittavaikutuksia. Kun kaiken tämän yhdistää, ei ole yllätys, että 50 prosenttia ihmisistä lopettaa nämä lääkkeet 12 kuukauden sisällä niiden aloittamisesta, lääkärin tuella tai ilman sitä, yleensä ilman. He eivät yksinkertaisesti siedä sitä oloa, josta sinä puhuit, eikä kaikkia näitä muita haittoja. Vaikka he kokisivat lääkkeen auttavan vähän psykoosiin tai muihin ongelmiin, haitat ovat monille täysin sietämättömiä. He hakevat tukea lopettamiseen, mutta eivät saa sitä. Siksi moni lopettaa kerralla tai omatoimisesti. Yritän sanoa, että haitat ovat niin vakavia, että hyvin monet ihmiset vain eivät pysty jatkamaan. Joidenkin muiden lääkkeiden haittoja voi sietää. Se on vaihtokauppa. Mutta monille ihmisille erityisesti se, mistä puhuit alussa, uupumuksen tunne, sulkeutuneisuus, tunne ettei ole elämää eikä energiaa… Ihmiset eivät halua elää niin. Piia: Niin. On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Yksi asia, joka tulee mieleeni, on henkilö, joka kertoi minulle, että hän näkee sosiaalisen median profiilikuvistaan melkein suoraan, milloin hän on käyttänyt antipsykootteja ja milloin ei. Koska sairaalajakson jälkeen hän lopetti lääkkeet joka kerta. Hän sanoi, että se näkyy selvästi kuvissa. Niissä on paljon enemmän ilmeikkyyttä. Hän pohti, eikö psykiatri näe, kuinka erilainen olen ilman näitä lääkkeitä verrattuna siihen, kun käytän niitä? He eivät edes huomaa, milloin käytän niitä ja milloin en, ellen itse kerro lopettaneeni. Hän pohti, kuinka hyviä heidän havainnointitaitonsa oikeastaan ovat. Samaa mietin itse lukiessani eilen omia papereitani. Niissä oli mainintoja painonnousustani. Käytin Zyprexaa muutaman vuoden, ja asiakirjoissa mainittiin, että valtava painonnousuni saattoi liittyä Zyprexan käyttöön. Juuri ennen kuin lääkitys vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, olin täysin kyllästynyt siihen painonnousuun. Minulla oli 15 minuutin kävelymatka ruokakauppaan, ja söin aina ennen kuin lähdin sinne, koska en halunnut ostaa kaikkea mahdollista: suklaata, perunalastuja, jäätelöä, muroja, kaikkea. Nälkä oli loputon. Käytännössä loputon. Ja vaikka söin täyden aterian ennen sitä 15 minuutin kävelyä, olin taas nälkäinen, kun pääsin kauppaan. Ostin jäätelöä, suklaata, karkkia, sipsejä. Ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä järkeviä valintoja. Se ei ollut vaihtoehto. Kaikki makea, rasvainen, sokerinen tai suolainen, sitä halusin syödä. Se oli aivan kamalaa. Kun lääke vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, painoni alkoi pudota. En tehnyt mitään. En liikkunut enemmän enkä muuttanut mitään. Valtava nälkä vain loppui. Niinpä mietin, miten tämän piti auttaa minua? Koska kuten sanoit, jotkut ajattelevat, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää toimintakykyisenä. Mutta se ei edes pitänyt minua toimintakykyisenä. Toimin hädin tuskin. En pystynyt keskittymään. En tehnyt juuri mitään. En pystynyt lukemaan. Painonnousu oli aivan hirveää. Ja nyt lukiessani papereita mietin: miten tämän lääkkeen oli tarkoitus auttaa minua? Niissä oli tosiaan muutama maininta siitä, että painonnousuni saattoi liittyä siihen. Saattoi liittyä. Oli hyvin ”hauskaa” lukea Jim Gottsteinin kirja The Zyprexa Papers. Lukea siitä, miten tämä kaikki tiedettiin, mutta salattiin. Ja yksi asia tässä on yhteys toisiin ihmisiin. Jos ihmisellä on vakava haittavaikutus, kuten tardiivi dyskinesia, yhteyden luominen muihin voi olla vaikeaa. Muille voi näyttää oudolta se, miten ihminen liikkuu tai vapisee hallitsemattomasti. Mutta sama pätee myös tällaisiin tilanteisiin, joissa ihminen lihoo paljon. Se vaikuttaa itsetuntoon. Heikko toimintakyky vaikuttaa kykyyn olla yhteydessä muihin. Kaikki nämä ongelmat voivat estää saamasta hyviä ihmissuhteita. Ne voivat estää saamasta sitä hyödyllistä, mitä sosiaalisuudesta, ystävistä, yhteydestä ja keskusteluista voisi saada, koska ympärillä on niin paljon vaikeita asioita. Kaikki tämä painonnousu, tämä hädin tuskin toimintakyky, tämä turtunut olo, ilmeettömyys, kyvyttömyys olla sosiaalinen ihminen, koska on koko ajan niin väsynyt. Ajattelen vain itsekseni: mitä me oikein teemme? Mitä me oikein teemme? Ymmärrän kyllä, että ainakin joskus tai joissakin tilanteissa näistä voi olla hyötyä hetkellisesti. Mutta tapa, jolla niitä käytämme… Kun luin eilen papereitani, minulle tuli tunne, että pääsin täpärästi pakenemaan järjestelmästä. Pääsin siitä juuri ja juuri pois. En tiedä, missä olisin nyt, jos en olisi päässyt. Sitä on raskasta ajatella. John: No, jotkut ihmiset päätyvät käyttämään näitä lääkkeitä 10, 20 tai 30 vuotta. Ja mielestäni on todella tärkeää, että puhut ihmissuhteisiin liittyvistä seurauksista. Emme ole kovin hyviä puhumaan lääkkeiden todellisista biologisista vaikutuksista. Niistä sentään on jonkin verran tunnustusta, vaikka niitä usein vähätellään. Mutta ne asiat, joista sinä puhut, kuten se, että paraneminen muuttuu käytännössä mahdottomaksi… Koska paraneminen sisältää, kuten sanoit, ystäviä, tukea ja elämän. Ja nämä lääkkeet voivat tehdä siitä mahdotonta. Jotkut eivät pääse edes sängystä ylös, puhumattakaan kaikesta muusta, mistä puhuit. Matala itsetunto saa ihmisen tuntemaan epävarmuutta muiden seurassa. Ja sitten ovat vielä liikehäiriöiden vaikutukset. Sanoisin jopa, kuten olen sanonut aiemminkin, että tämä estää ihmisiä toipumasta. Piia: Niin. John: Mutta psykiatri näkee vain sen, että äärimmäinen kiihtymys tai levottomuus on vähentynyt. Hän näkee rauhallisemman ihmisen. Vaikka todellisuudessa ihmisen kokemusmaailma on rauhoitettu, turrutettu ja muutettu hieman zombimaiseksi: ei energiaa, ei tunteita, ei elämää. Psykiatri sanoo: hyvä, nyt hän on rauhallisempi, olen auttanut häntä. Voisi kai sanoa, että molemmat näkökulmat ovat tavallaan totta. Tässä on vielä kokonaan toinen alue, johon voisimme siirtyä. En tiedä pitäisikö mennä siihen nyt, mutta nämä lääkkeet ovat enemmän kuin mitkään muut lääkkeet sellaisia, joita voidaan käyttää pakolla. Siirrymmekö seuraavaan osaan? PAKKOHOITO JA IHMISOIKEUDET John: Koska jokaisella maalla on mielenterveyslainsäädäntönsä, jonka nojalla ihmisiä voidaan hoitaa vastentahtoisesti, jos heidän katsotaan olevan vaaraksi itselleen tai muille ja heillä katsotaan olevan mielenterveyden häiriö ja niin edelleen. Mutta ne lääkkeet, joita siinä käytetään, ovat lähes aina antipsykootteja. Masennuslääkkeitä tai ahdistuslääkkeitä annetaan harvoin pakolla. Se on mahdollista, mutta lähes aina kyse on antipsykooteista. Ja tässä tullaan tietoon perustuvan suostumuksen ja ihmisoikeuksien kysymyksiin. Kyselyissämme kysyimme ihmisiltä, kerrottiinko heille näistä haittavaikutuksista. Vastaus oli, että noin yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin kunnolla. Anteeksi, noin viidelle prosentille kerrottiin jotakin. Yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin tarkemmin tietyistä asioista, esimerkiksi vieroitusoireista tai vastaavista. Suurimmalle osalle ei kerrottu mitään. Tämä on ehkä psykiatrin näkökulmasta ymmärrettävää. Luulen, että he pelkäävät, että jos he kertoisivat kaiken… Oletetaan, että psykiatri tietää kaikki haittavaikutukset. Se ei aina pidä paikkaansa. Mutta oletetaan, että hän on lukenut tutkimukset, tuntee haitat ja hänen pitää päättää, mitä kertoa kaltaisellesi ihmiselle siinä tilanteessa. Kerronko Piialle kaiken tämän? Jos kerron, hän ei todennäköisesti ota lääkettä. Ja minä uskon, että nämä lääkkeet pelastavat hänen henkensä tai estävät häntä tekemästä kaikkea tätä. Oli tämä tietoinen prosessi tai ei, se on tavallaan ymmärrettävä ajatteluketju. Koska uskon, että jos ihmiset olisivat täysin tietoisia näiden lääkkeiden haitoista, moni ei ottaisi niitä. Tämä ei ole puolustus. Se on selitys. Se on epäeettistä, koska lääkärit ja psykologit ovat sidottuja tietoon perustuvan suostumuksen eettiseen periaatteeseen. Mutta ihmisille ei vain kerrota. Se on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on lääkkeen antaminen ihmiselle sen jälkeen, kun hän on sanonut: en halua tätä. Sille ei oikeastaan ole muuta nimeä kuin ihmisoikeuskysymys. Maailman terveysjärjestö ja Yhdistyneet kansakunnat ovat olleet hyvin selkeitä siitä, että ihmisten pakkohoitaminen on epäeettistä ja ihmisoikeusloukkaus. Muun lääketieteen alueilla näin ei voi toimia. Poikkeuksia toki on. Jos ihminen on tajuton, ei tarvitse pyytää lupaa defibrillaattorin käyttöön tai sydämen käynnistämiseen. Mutta yleisesti ottaen ihmistä ei voi hoitaa väkisin, ei edes syöpälääkkeillä. Jos joku ei halua syöpälääkkeitä, vaikka tietäisit niiden pelastavan hänen henkensä, et voi pakottaa häntä. Mutta tätä ihmisryhmää voi pakottaa. Ikään kuin heidän ihmisoikeuksiensa rima olisi erilainen. Ja yksi erityisen salakavala asia liittyy siihen, että niin monet ihmiset lopettavat lääkkeet haittavaikutusten vuoksi. En tiedä, tapahtuiko tämä sinulle, mutta viimeisen noin 20 vuoden aikana on ollut käytössä pistettävä pitkävaikutteinen lääke. Lääke on kehossa, eikä sitä voi lopettaa, koska se vaikuttaa kuukauden tai pidempään. Ja sitä voidaan antaa pakolla. Ihmistä voidaan pitää väkisin kiinni ja pistää aine hänen kehoonsa, jotta hän ei voi lopettaa sitä. En keksi räikeämpää esimerkkiä ihmisoikeuksien loukkauksesta kuin aineen väkisin injektoiminen ihmiseen, kun aine voi aiheuttaa niin paljon haittoja. Siinä on kokonainen joukko ongelmia. Pysähdyn tähän. Piia: Tämä on yksi niistä asioista, jotka saavat minut ajattelemaan yksinäisyyttä kaikkein eniten, jopa psykiatrian sisällä. Täydellisen yksinäisyyden tunnetta. Potilaana, jos yrität kertoa läheisillesi tai perheenjäsenillesi, ettet halua käyttää näitä lääkkeitä, he sanovat usein, että lääkäri sanoo tämän olevan etenevä sairaus. Sinun täytyy ottaa niitä. Psykoosi on neurotoksinen. Sinun täytyy jatkaa näitä lääkkeitä. Lääkäri voi pakottaa, jos et halua lääkkeitä. Sitten on muitakin ihmisiä, joille haluaisit sanoa, etten halua näitä lääkkeitä. Mutta samalla on kaikki nämä ongelmat yhteyden kokemisen kanssa, joista puhuimme. Ehkä olet liian väsynyt huolehtimaan itsestäsi. Painonnousu. Turtumus. Kaikki se. On hyvin vaikea olla yhteydessä muihin ihmisiin ja tulla aidosti kuulluksi huolissasi siitä, mitä tämä lääke tekee minulle. En pidä siitä, mitä tämä lääke tekee. Ja kaikki tämä voidaan kehystää sairaudentunnottomuuden kautta. Et ymmärrä tilannettasi. Tämä on sinun parhaaksesi. Se on yksi kaikkein kauheimmista tilanteista, joita ihmiset eivät mielestäni ymmärrä. Että sellaiseen tilanteeseen voi joutua. Olla siinä yksin ja samalla tajuta, ettei tämä tee sinulle hyvää. Ja silti olla loukussa siinä tilanteessa. John: Niin, koska me kaikki haluamme luottaa lääkäreihin. Myös sukulaisemme haluavat luottaa lääkäreihin. Ja kun olemme järkyttyneitä tai käyttäydymme hieman poikkeavasti, ihmiset kuuntelevat lääkäriä mieluummin kuin läheistään, mikä on surullista. Se ristiriita, jonka juuri kuvasit, on tämä: Hyvin usein lääkityksestä kieltäytyminen nähdään sairaudentunnottomuutena, joka nähdään sairauden oireena. Jos siis olet eri mieltä psykiatrisi kanssa hoidosta, se on psykiatrille todiste siitä, että sinulla on tämä sairaus, ja siksi sinun täytyy saada lääkitys. Se on todellinen kaksoissidos. Et voi puhua itseäsi ulos siitä tilanteesta. Mitä enemmän sanot: en todella halua tätä… Sitä enemmän vastataan: juuri tuo on sairaudentunnottomuuttasi. Se johtuu siitä, että olet sairas. Jos et olisi sairas, ymmärtäisit tarvitsevasi tätä. Ja taas kerran se voi olla hyväntahtoista. Mutta se ei auta. Voisi jopa sanoa, että on typerää olla kuuntelematta ihmistä itseään. Tämä on laajempi ongelma, eikö niin? Kyse on yhä siitä, ettei kuunnella. Miten siis auttaa ihmistä, joka on hädässä? Miten auttaa ilman terapeuttista suhdetta? Ja miten terapeuttinen suhde voidaan rakentaa, jos samalla rikotaan ihmisen oikeuksia eikä edes kuunnella, kun hän sanoo: en halua tätä, tohtori. En todella halua tätä. Ainoa oikea vastaus siihen olisi: hyvä on, mitä muuta voisimme kokeilla? Tai edes: voimmeko puhua tästä? Voinko yrittää suostutella sinua, koska ajattelen, että tästä voisi olla hyötyä, mutta jos et halua sitä, kunnioitan päätöstäsi. Sen sijaan sanotaan vain: ei, sinun täytyy ottaa tämä. Ja jos sanot ei, pistämme sen sinuun väkisin. Sen jälkeen luottamusta ei enää ole. Miten heidän odotetaan voivan auttaa ihmisiä, jos he toimivat näin pakottavasti? Ajattelen myös, että sen täytyy olla heillekin melko epämiellyttävää. Ihmiset ovat heille vihaisia, epäluuloisia eivätkä arvosta heidän yrityksiään auttaa, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Sen täytyy olla hyvin epätyydyttävää. Sivuhuomiona, en tiedä onko oikea hetki sanoa tätä, mutta psykiatreilla on ammattiryhmistä toiseksi korkein itsemurhataso hammaslääkärien jälkeen. Olen usein miettinyt, johtuuko se osittain siitä, että heidät koulutetaan tekemään ihmisille tällaisia asioita, jotka saavat ihmiset vihaisiksi heille. Tämä on vain sivuhuomio, mutta tässä tarinassa on kaksi puolta. Luulen rehellisesti, että lopulta kaikki päätyvät onnettomiksi. Piia: Niin. John: Jos joku tuntee tyytyväisyyttä annettuaan väkisin pistoksen toiselle ihmiselle, siinä ihmisessä on jotakin pielessä, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Yritän katsoa tätä heidän näkökulmastaan. He uskovat auttavansa. He eivät tekisi sitä, elleivät uskoisi auttavansa. He eivät ajattele pahentavansa tilannetta. Mutta usein he pahentavat sitä. Ajattelen myös, että he usein hoitavat omaa ahdistustaan. Koska kuten olemme puhuneet aiemminkin, jos joku menee ja tekee jotain kauheaa, kuten tappaa itsensä tai vahingoittaa toista ihmistä, syy lankeaa psykiatrille. Ei sairaanhoitajalle, psykologille, ei fysioterapeutille tai muulle, vaan psykiatrille. Siksi heihin kohdistuu voimakas paine tehdä kaikki, minkä uskovat voivan estää nämä pahat asiat. Ongelma on, ettei ole näyttöä siitä, että nämä lääkkeet todella vähentäisivät väkivaltaa tai itsemurhia. Piia: Ja kun vertaamme niitä pahoja asioita, joita voi tapahtua, jos ihminen ei käytä lääkitystä, entä ne pahat asiat, joita voi tapahtua lääkityksen aikana? Pakolla tai ilman pakkoa. Esimerkiksi tämä turtumus, tunne ettei ole elossa, ja kaikki muut lääkityksen ongelmat. Myös ne täytyy ottaa huomioon. Vaikka ymmärränkin psykiatrin rooliin liittyvän ahdistuksen. John:  Kun itse työskentelin psykologina, minulla oli itsetuhoisia asiakkaita. Kannat huolta heistä koko viikonlopun. Tulevatko he maanantain vastaanotolle vai tuleeko puhelu, jossa kerrotaan jotakin pahaa tapahtuneen? Se on todella raskas taakka kantaa. Ja jos sinulle on opetettu, että tietyn asian tekeminen vähentää tämän riskiä, silloin teet sen. Mutta toinen osa tätä kokonaisuutta ovat pakkohoitomääräykset. En tiedä, miksi niitä kutsutaan siellä missä sinä olet. Teillä on sama järjestelmä, jossa voi… Piia: Niin. John: Ihminen saa olla pois sairaalasta sillä ehdolla, että jos hän ei ota lääkitystä, hänet voidaan tuoda takaisin. Sitä esitettiin edistyksellisenä asiana. Mutta se on hyvin Orwellin 1984:ää muistuttavaa ihmisten elämän kontrollointia. Saat elää elämääsi niin kauan kuin otat lääkkeesi, ja me valvomme sitä. Jos et ota niitä, tuomme sinut takaisin sairaalaan. Yhteisöhoitomääräyksistä on tehty kolme hyvin suunniteltua tutkimusta. Vain kolme. Ja kaikki kolme osoittivat, etteivät ne vaikuta lainkaan sairaalahoitojaksoihin, oireisiin tai mihinkään muuhun. Ne eivät yksinkertaisesti toimi. Silti useimmat maat jatkavat niiden käyttöä. Meillä täällä mielenterveyslakia arvioitiin muutama vuosi sitten, ja raporttiin kirjoitettiin suoraan, että tutkimusnäyttö osoittaa, ettei tämä toimi. Mutta jatkamme silti. Minusta se on aidosti lääkärin ahdistuksen hoitamista. Jos lääkärit tietävät tämän ja jatkavat silti, se on minusta outoa. Piia: Niin. Selvennyksenä Suomen tilanteesta: en ole varma, onko meillä teknisesti täsmälleen sama järjestelmä. Mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että heitä painostetaan tämänkaltaiseen tilanteeseen. Jos et tee tätä vapaaehtoisesti, pakotamme sinut. Eli myös avohoidossa oleville ihmisille voidaan sanoa, että jos et suostu tähän vapaaehtoisesti, voimme määrätä sinut sairaalaan ja niin edelleen. Se on hyvin hankala tilanne. Koska silloin kyse ei ole aidosta valinnasta. Jos vaihtoehdot ovat tuollaiset, kyse ei ole todellisesta valinnanvapaudesta. Yksi asia tuli mieleeni. Kun kouluttauduin ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi, eräänä koulutuspäivänä puhuimme psykoosista. Yksi opiskelijoista sanoi, että jos joku on psykoottinen, hänet täytyy tietenkin lääkitä, koska muuten emme saa häneen yhteyttä. Ja minä, omana itsenäni, kysyin suoraan: Kenen vuoksi me silloin lääkitsemme? Jos perustelumme lääkitykselle on se, ettemme tunne yhteyttä, emme saa yhteyttä ihmiseen ilman lääkitystä, niin ketä varten lääkitämme? Onko se todella sen ihmisen parhaaksi, joka on hyvin ahdistunut tai jonka elämässä tapahtuu mitä tahansa vaikeaa? Vai lääkitämmekö siksi, että meistä tuntuu ettemme tavoita häntä riittävän hyvin, jos hän ei ole lääkityksellä tai jos hän käyttäytyy oudosti tai puhuu oudoista asioista? Jos se tekee meistä rauhallisempia, ketä varten lääkitämme? Miten voimme todella tehdä niin toiselle ihmiselle? Jotta minun tilanteeni olisi helpompi, minun täytyy lääkitä sinua niin, että käyttäydyt eri tavalla. John: Kyllä. Ymmärrän argumentin, että jos hyvin kiihtyneitä ihmisiä rauhoitetaan hieman, heihin voi olla helpompi saada yhteys. Ymmärrän sen argumentin. TERAPEUTTISEN SUHTEEN HAASTEET   John: Mutta hyvin usein tätä argumenttia käytetään lääkityksen oikeuttamiseen, eikä ihmisille sen jälkeen tarjota mitään psykoterapiaa kuitenkaan. Joskus toki voi olla totta, että ihminen rauhoittuu, ja sen ansiosta pystyy hyötymään muunlaisesta tuesta. Mutta toinen kysymys tässä on: missä on mielenterveysalan ammattilaisten koulutus siihen, miten kommunikoida ihmisten kanssa silloin, kun he ovat äärimmäisessä tilassa? Missä on koulutus siihen, miten olla ihmisen kanssa, jonka todellisuus on sillä hetkellä erilainen kuin sinun? Ihmisen kanssa, joka ajattelee vaikkapa, että jokainen punainen auto kadulla on hänen perässään, tai kuulee ääniä, joita sinä et kuule. Missä on se koulutus? Juuri sitä meidän pitäisi opettaa ihmisille: miten olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat äärimmäisessä tilassa. Mutta ei. Vastaus on muuttaa heidän tilaansa kemiallisesti, jotta voimme sitten keskustella heidän kanssaan. Mutta en usko, että useimmilla ihmisillä on näitä taitoja, ja ne ovat melko… Piia: Niin. John: Se oli kaikki, mitä itse halusin tehdä kliinisenä psykologina urani alussa. Halusin työskennellä ihmisten kanssa, joilla oli psykoosia, koska pidin sitä kiehtovana ja haluan ajatella, että olin siinä melko hyvä. Mutta se on myös hyvin raskasta ja kuluttavaa työtä, kun yrittää olla yhteydessä ihmisiin, jotka ovat hyvin peloissaan. Todella peloissaan. Tai hyvin vihaisia, jolloin viha voi kohdistua sinuun. Se on hyvin palkitsevaa työtä, mutta myös hyvin kuormittavaa. Enkä näe näitä taitoja kovin paljon mielenterveyspalvelujen työntekijöillä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tilanne on parempi kuin ennen. Kun itse opiskelin, monta vuotta sitten, meille opetettiin: älkää puhuko psykoottisten ihmisten kanssa. Voitte tarjota kupin teetä, mutta älkää kysykö mitään siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu. Se pahentaa heidän tilaansa, John. Näin meille kliinisille psykologeille opetettiin: älkää puhuko näille ihmisille. Nykyään toki opetamme kliinisen psykologian opiskelijoille psykoosin kognitiivista terapiaa ja erilaisia muita psykoterapeuttisia lähestymistapoja. Ja opetamme terapeuttisen suhteen merkitystä. Mutta tärkeintä ymmärtää on tämä: Erityisesti ihmisten kanssa, jotka pelkäävät maailmaa, mikä on yksi hyvin yksinkertainen tapa ymmärtää monia psykoosin muotoja, koska heille on tapahtunut pahoja asioita… Tärkein tehtävä on pystyä rakentamaan suhde heihin. Se on varsinainen tehtävä. Koska tavallaan, jos olet onnistunut siinä, olet jo lähes saavuttanut sen, mitä tarvitaan: tehnyt turvalliseksi sen, että tämä ihminen voi olla suhteessa toiseen ihmiseen. Joskus se voi olla ensimmäinen kerta heidän elämässään, koska heille on tapahtunut niin vaikeita asioita. Mutta nyt eksyimme toiseen aiheeseen. Piia: Niin. John: Suljen vain ikkunan, koska koirani haukkuu puutarhassa. Kuulit varmaan sen. Piia:  Niin, aikamme alkaa olla lopussa tältä päivältä. Ennen kuin pyydän sinulta viimeisiä sanoja, haluan sanoa, että onneksi seuraava aiheemme tulee olemaan psykoosi. Meillä on siis runsaasti aikaa puhua lisää erilaisista tavoista lähestyä psykoosia. Se on hyvä asia, ja odotan sitä innolla. John: Se on vähän positiivisempi aihe, vai mitä? Piia: Kyllä, varmasti. Haluan myös sanoa kuulijoillemme ja katsojillemme, että jos pidätte näistä jaksoista ja tästä sarjasta, jakakaa sitä ystävillenne. Kertokaa heillekin, että teemme tällaista sarjaa. Ja nyt haluaisin kysyä sinulta, John, jos sinulla on vielä viimeisiä ajatuksia. John: Kyllä. Haluan oikeastaan toistaa sen, mitä sanoimme alussa: Älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne tämän keskustelun perusteella. Jos joskus tulevaisuudessa, keskusteltuanne lääkärin kanssa tai yritettyänne keskustella, koska se ei aina ole helppoa, päätätte, että haluatte lopettaa nämä lääkkeet, on erittäin tärkeää tehdä se hyvin hitaasti ja varovaisesti. Mahdollisimman suuren tuen kanssa. Omaan tahtiinne. Samoin kuin sanoimme masennuslääkkeistä: mitä hitaammin, sen parempi. Mutta jokainen ihminen on erilainen. Se on tärkeää. Lääkkeiden heittäminen pois kerralla voi olla, kuten olemme puhuneet, hyvin huono idea. Ja haluan myös tunnustaa, että jos kuuntelet tätä ja koet lääkkeiden auttavan sinua, silloin ne auttavat sinua. Ja se on hienoa. Eri asiat toimivat eri ihmisille. Luulen, että se, mitä sanomme, on että tietoisuutta haittavaikutuksista täytyy lisätä, jotta ihmiset voivat tehdä parempia valintoja. Jos ihmiset tietävät kaikki nämä haitat ja haluavat silti käyttää niitä, se on heidän oikeutensa. Sanotaan sekin selvästi. Ja haluan myös sanoa, kuinka paljon olen jälleen nauttinut keskustelusta kanssasi. Piia: Kiitos. Minäkin nautin tästä yhteisestä ajasta kanssasi. Vaikka nämä ovat vaikeita aiheita, on hyvä olla täällä puhumassa niistä kanssasi. Toivottavasti ihmiset kokevat nämä hyödyllisiksi, jakavat niitä ystävilleen ja saavat yhä useammat kuulemaan näitä erilaisia näkökulmia. Erityisesti tietoon perustuvan suostumuksen näkökulmaa, koska uskon sen olevan kaikkein tärkein asia kaikkien kuulla. John: Ja ensi kerralla pääsemme puhumaan vaihtoehdoista. On ihan hyvä sanoa, ettei jokin toimi kovin hyvin, mutta meidän täytyy myös pystyä puhumaan siitä, mitä muuta on olemassa. Ja vaihtoehtoja on paljon, joten odotan sitä innolla. Piia: Niin, minäkin. Mutta nyt, hei hei. John: Selvä, hei hei, hei kaikille.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatrian-ongelma-ja-sen-ratkaisu-vieraana-tomi-bergstrom/]   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle] -sähköpostikurssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle   * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&text=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&subject=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&title=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F%20Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read The post Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read [https://blogi.astettaparempielama.fi/antipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

8 mei 202655 min
aflevering Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen artwork

Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&text=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&subject=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&title=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F%20Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen | Miksi ihmisoikeuksien, kehollisen koskemattomuuden ja ihmisen rajojen kunnioittaminen psykiatriassa on erityisen tärkeää? Tästä keskustelemme juristi ja TaHo ry:n puheenjohtaja Jenni Aaltosen ja psykiatri Anssi Leikolan kanssa. Mm. näistä aiheista puhuimme: * Ihmisen pitäminen turvassa – lyhyellä vai pitkällä aikavälillä? * Yksinjäämisen kokemus * Valta-asema * Miten järjestelmää voisi muuttaa?   IHMISOIKEUKSIEN JA KEHOLLISEN KOSKEMATTOMUUDEN KUNNIOITTAMINEN PSYKIATRIASSA | ANSSI LEIKOLA JA JENNI AALTONEN   Traumanäkökulmasta ja nykypsykiatrian pulmista – Vieraana psykiatri Anssi Leikola [https://blogi.astettaparempielama.fi/traumanakokulmasta-ja-nykypsykiatrian-pulmista-vieraana-psykiatri-anssi-leikola/] Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola [https://blogi.astettaparempielama.fi/turvallinen-vuorovaikutus-autonominen-hermosto-ja-terveys-psykiatri-anssi-leikola/] Pakkohoito ja potilaan oikeusturvakeinot – Vieraana Jenni Aaltonen [https://blogi.astettaparempielama.fi/pakkohoito-ja-potilaan-oikeusturvakeinot-vieraana-jenni-aaltonen/] Sanoilla sairautta? -paneelikeskustelu sairaudentunnottomuuskäsitteestä [https://youtu.be/Ol4ZBVNpzwE?si=9shhbQecJCX9uFlS]   Joko olet tutustunut maksuttomaan Toivoa toipujan polulle [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle/] -sähköpostikurssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle/   * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&text=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&subject=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F&title=Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa%2F%20Ihmisoikeudet%20ja%20kehollinen%20koskemattomuus%20psykiatriassa%20%7C%20Anssi%20Leikola%20ja%20Jenni%20Aaltonen The post Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen [https://blogi.astettaparempielama.fi/ihmisoikeudet-ja-kehollinen-koskemattomuus-psykiatriassa/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

29 apr 202652 min
aflevering ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela artwork

”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&text=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&subject=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&title=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F%20%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela | Tässä Toivon tuoja -sarjan jaksossa vieraani kertoo oman tarinansa traumatisoituneesta nuoresta naisesta ihmiseksi, joka tuntee, että on saanut itsensä takaisin. ”Kaikista tärkeintä olisi kuulla tarina, jota ihminen kertoo.” Tässä jaksossa puheenaiheena mm. * Miten Raila päätyi suljetulle osastolle * Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tärkeys * Miksi kehon tasolle meneminen oli Railalle ratkaisevaa * Millaiset asiat ovat Railaa auttaneet   ”OLE TOTTA ITSELLESI” – VIERAANA RAILA SALMELA   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi? [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatrian-absurdissa-todellisuudessa-etenevan-psykoosisairauden-puhkeaminen-vai-ymmarrettava-kriisi/] Taitonäkökulma tuo toivoa toipumiseen [https://blogi.astettaparempielama.fi/taitonakokulma-tuo-toivoa-toipumiseen/]   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle] – sähköpostikursssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle/toivoa toipujan polulle   * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&text=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&subject=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F&title=%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela%2F%20%E2%80%9DOle%20totta%20itsellesi%E2%80%9D%20%E2%80%93%20Vieraana%20Raila%20Salmela The post ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela [https://blogi.astettaparempielama.fi/ole-totta-itsellesi-vieraana-raila-salmela/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

😲121 apr 202650 min
aflevering Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Professori John Read artwork

Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Professori John Read

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&text=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&subject=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&title=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F%20Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Tämä jakso on osa keskustelusarjaa [https://astettaparempielama.fi/jr], jota teen yhdessä professori John Readin kanssa. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys tai voit lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. MITÄ SINUN TÄYTYY TIETÄÄ MASENNUSLÄÄKKEISTÄ | PROFESSORI JOHN READ   The serotonin theory of depression: a systematic umbrella review of the evidence [https://www.nature.com/articles/s41380-022-01661-0]   Part one: how to take the news that depression has not been shown to be caused by a chemical imbalance – by Professor Joanna Moncrieff [https://www.madintheuk.com/2022/07/depression-imbalance-serotonin-moncrieff-review-ssri/]   Part two: response to criticism of our chemical imbalance paper [https://www.madintheuk.com/2022/07/serotonin-chemical-imbalance-criticisms/]     JOHDANTO   Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa äänittämässä uutta jaksoa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin ja vaadimme inhimillisiä,näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. On mukavaa olla taas täällä kanssasi, John, ja tänään aiheena on masennuslääkkeet.  John: On ihanaa olla taas kanssasi,Piia.  Piia: Joo. Esitelläkseni sinua hieman, olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa ja kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja. Minä olen entinen psykiatrinen potilas ja käytän esimerkiksi podcastiani haastaakseni näitä valtavirran näkemyksiä psykiatriasta. On mukavaa olla täällä tekemässä tätä juuri kanssasi. Masennuslääkkeet. Ajattelin, että voisimme ehkä aloittaa, koska yksi yleisimmistä asioista, joita kuulen puhuessani näistä mielenterveysongelmista Facebook-sivullani ja kaikkialla, on se, että nämä masennuslääkkeet toimivat. Ne vain toimivat, eikä niitä voi kyseenalaistaa, koska on tieteellisesti tutkittu, että ne toimivat. Joten mietin, voisitko aloittaa lyhyellä johdatuksella ihmisille, jotka eivät ehkä tiedä, millainen kliininen tutkimusprosessi, johon väite tehokkuudesta perustuu, on.   MASENNUSLÄÄKKEIDEN TEHOKKUUS   John: Okei. Eli perus- tai ensisijainen tapa arvioida, toimiiko jokin hoito, on satunnaistettu kontrolloitu tutkimus, jossa verrataan hoitoa – tässä tapauksessa masennuslääkkeitä – lumelääkkeeseen – tässä tapauksessa yleensä tyhjään kapseliin, joka on suunniteltu näyttämään, tuntumaan ja maistumaan oikealta. Joten ihanteellisessa tapauksessa oikein suunnitellussa tutkimuksessa ihmiset eivät todellakaan tiedä, kumpaa he saavat. Ja kaiken kaikkiaan, kun meta-analyysit ja suuret kirjallisuuskatsaukset tulevat, masennuslääkkeiden ja lumelääkkeen välillä on itse asiassa hyvin vähän eroa. Kaiken kaikkiaan lievän ja keskivaikean masennuksen välillä ei ole eroa. Ja sitten on keskustelu siitä, onko olemassa pieni… mielestäni on oikeudenmukaista sanoa, että on olemassa pieni prosenttiosuus ihmisiä, jotka ovat masennuksen vaikeusasteen ylimmässä osassa, ts. erittäin vakavassa osassa, jotka saavat jonkinlaista tilapäistä helpotusta tai mielialan nousua, ts. miten sitä nyt haluaakaan ilmaista, masennuslääkkeistä lumelääkkeen lisäksi. Joten valtaosalle ihmisistä nämä lääkkeet eivät ole lumelääkettä parempia, ja monet ihmiset ovat myöntäneet sen. Minun on lisättävä Piia, että se ei tarkoita, etteivätkö ne toimisi. Tarkoitan, että lumelääke on vain lyhyesti selittääkseni, tiedän että sinä tiedät, mutta kuulijoille, toivoa ja odotusta, että tulet paranemaan. Ja siihen mennessä, kun olet a) päättänyt, että sinulla on ongelma, b) päättänyt, että aiot tehdä asialle jotain, c) olet puhunut jonkun kanssa, joka on kuunnellut tarpeeksi kauan, ehkä ei niin hyvin kuin olisimme… mutta he ovat kuunnelleet ja he ovat päättäneet tietävänsä, mikä sinulla on vikana ja he tietävät, mitä tehdä, ja he tekevät sen ja sinä teet sen, jos kaikki tämä yhdistetään plus tarve, joka meillä kaikilla on haluta parantua. Yhdistämällä kaiken tämän, se on erittäin voimakas joukko odotuksia, jotka saavat meidät tuntemaan olomme paremmaksi, ja vain koska olemme tehneet jotain ja koska toinen ihminen on välittänyt tarpeeksi, vaikka se olisi vain 10-15 minuuttia kuunnellut meitä ja yrittää auttaa meitä, ja se kaikki tuntuu todella hyvältä. Joten se, että se on useimmille ihmisille enimmäkseen lumelääkettä, ei tarkoita, etteivät ihmiset saisi siitä hyötyä. Piia: Ainakin jotkut ihmiset. Joo.  John: Okei. Joo. Ja jos ei olisi kaikkia niitä haittavaikutuksia, joihin varmasti vielä palaamme, minulla ei olisi mitään ongelmaa, jos se toimii, jos se toimii. Ja suuri osa siitä, mitä me psykologit teemme, on lumevaikutuksia tai yleisiä vaikutuksia, kuten jotkut niitä kutsuvat. Tiedäthän, odotuksen ja toivon luomista. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta lääkkeissä on joitakin ongelmia, joihin palaamme myöhemmin. Se on hämmästyttävää ottaen huomioon luvut, ja odotan, että pääsemme myös lukuihin asti. Näitä määrätään miljoonia ja miljoonia. Luulisi, että ne olisivat, tiedätkö, valtavasti parempi kuin lumelääke.  Piia: Joo. John: Se ei vain pidä paikkaansa. Ja se on osoitus lääkeyhtiöille siitä, kuinka hyvin he ovat markkinoineet lääkettä, jolla on todella vähän todellista hyötyä.  Piia: Joo. Itse asiassa ajattelen, että, jos maallikot, ja pidän itseänikin jossain määrin maallikkona, koska minulla ei ole psykologin tai lääkärin koulutusta tai jotain sellaista. Mutta tämä on aihe, joka on ollut minulle erittäin mielenkiintoinen ja kiehtova. Olen lukenut tästä paljon. Joten mielestäni jos maallikot todella ymmärtävät, mihin tämä ajatus perustuu, mihin tämä ajatus masennuslääkkeiden käytöstä perustuu, he saattaisivat olla melko yllättyneitä, jos käytämme jonkinlaista positiivista sanaa. Tai tyrmistynyt olisi ehkä parempi sana ainakin minulle, koska tunsin itseni petetyksi, kun sain tietää, että nämä ovat hyvin lyhytaikaisia tutkimuksia ja mitä masennuslääkkeiden vaikutus tutkimuskontekstissa tarkoittaa… se on pohjimmiltaan pisteiden lasku arviointiasteikolla, ja arviointiasteikoissa on monia ongelmia, kuten tarkoittavatko ne todella sitä, että kun arviointiasteikko… mitä sanaa käytetään… kun nämä pisteet laskevat, onko kyse paranemisesta? Se oli yksi asia, joka oli minulle erittäin yllättävä.   VIEROITUSOIREET VS. RELAPSI Piia: Henkilökohtaisesti jälkikäteen aloin perehtyä tähän asiaan enemmän vasta lääkkeiden lopettamisen jälkeen, koska yksi yllätyksistä jotka kohtasin, kun opin, että tarina, jonka mukaan minun pitäisi käyttää lääkkeitä loppuelämäni ja olisin psykiatrinen potilas loppuelämäni, ei ehkä pitänytkään paikkaansa. Ja kun aloin ymmärtää, ettei se ehkä pidäkään paikkaansa, lopetin ensin SSRI-lääkkeen, itse asiassa SNRI-lääkkeen, koska käytin Cymbaltaa, duloksetiinia, ja lopetin sen itse ilman mitään ohjeita, koska psykiatri, jonka luona kävin silloin, ei suositellut minulle lopettamista. Joten päätin lopettaa yhden lääkkeen yksin ja sitten palata hänen luokseen keskustelemaan muista. Mutta yllättävää oli se, mitä aloin tuntea sen jälkeen…  Yritin tehdä sen hitaasti. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hitaasti tarkoittaisi. Joten se ei ollut hidasta. Mutta joka tapauksessa, mielialastani tuli hyvin epävakaa ja aloin olla hyvin ahdistunut ja aloin miettiä, että ehkä tämä… ehkä tämä lääke…suojeli minua loppujen lopuksi tältä masennukselta ja ehkä tämä on huono asia, että lopetin sen. Mutta onneksi… luulen, että saatat tuntea tämän henkilön… Keväällä 2015 lopetin lääkityksen ja Aku Kopakkala, tämä suomalainen psykologi, oli juuri julkaissut kirjansa serotoniinimyytistä,  masennuksesta ja serotoniinimyytistä, ja siinä kirjassa luin lauseen, jossa sanottiin, että yksi vaaroista on se, että kun ihmiset lopettavat näiden lääkkeiden käytön, he kokevat vieroitusoireita ja ne on niin helppo tulkita relapsiksi, ja kun luin hänen kirjaansa, tajusin, että minulla oli kaikkia näitä fyysisiä oireita, joita en ollut ajatellut. Vatsani oli aivan sekaisin. Minulla oli näitä vapinoita, minulla oli kylmä ja hikoilua, ensin oli todella vilunväristykset ja sitten tällainen, eräänlainen hikoilu ja näin kauheita painajaisia. Oli kaikenlaisia outoja asioita, joita en ollut aiemmin ajatellut. Se oli ollut vain osa tätä ahdistunutta tunnetta, joka minulla oli, ja silloin tajusin, että kyseessä oli vieroitusoireet, ja se oli yksi yllättävimmistä hetkistäni. Mutta, sitäkin enemmän, en ole varma, voivatko ihmiset todella ymmärtää, kuinka paljon petetyksi tulemista ihmiset voivat tuntea koettuaan kaiken tämän, ja sitten he ymmärtävät, mihin tämä tutkimus perustuu ja mihin tämä tehokkuusväite perustuu, koska vaikka ne toimisivatkin, se ei ole sitä, mitä me maallikot yleensä ajattelemme sen tarkoittavan, kun lääke toimii.  Pohjimmiltaan ajattelin, että se tarkoittaa, että se parantaa minua, että tämä masennus menee pois. Ja minulle kerrottiin, että se johtui kemiallisesta epätasapainosta, että minulla oli tämä masennus. Siksi pysyin suhteessa, joka ei ollut minulle hyvä, seitsemän vuotta. Eikä kukaan ollut kiinnostunut kyselemään siitä.  Joten joo, on paljon, on paljon yllättäviä asioita, kun alkaa kaivautua syvemmälle ja tarkastella, mitä ”psyykenlääke toimii” oikeastaan tarkoittaa. Kyse ei ole niinkään paranemisesta. Joissakin tapauksissa ihmiset voivat kokea sen sillä tavalla. En kiellä sitä. Tai he saattavat tehdä muutoksia ja tunteet voivat vähentyä ja he pystyvät käsittelemään tilannetta tai jonkinlaista kriisitilannetta ne saattavat olla heille niin sanotusti hyviä, mutta kyse ei ole siitä, minun mielestäni, ja ainakaan oman kokemukseni mukaan, kyse ei ollut paranemisesta. Kyse oli tunteiden vähentämisestä. John: Joo. No, olen pahoillani, että kävit läpi kaiken tuon, ja olen myös pahoillani, että se on itse asiassa aika yleinen tarina. Tarkoitan, että olemme tehneet kyselytutkimuksia ihmisistä, jotka yrittävät lopettaa masennuslääkkeiden käytön, ja on hyvin yleistä, tuo mitä kuvailet, että ihmiset kokevat vieroitusoireita ja yrittävät sitten saada apua niihin, ja heille sanotaan, että ei, nämä eivät ole vieroitusoireita vaan alkuperäinen ongelma palaa. Enkä ole itse kokenut sitä, joten en voi kuvitella petoksen tunnetta. Tai voin kuvitella sen, mutta sen täytyy olla kamalaa. Sen lisäksi, että joutuu käsittelemään itse vieroitusoireita, yrittää saada apua ja tajuaa, että sinulle on kerrottu asioita, jotka eivät ole totta. Enkä halua puolustella lääkäreitä, jotka tekevät niin, mutta he vain välittävät eteenpäin tietoa, jonka lääkeyhtiöt ovat heille kertoneet. Heidän pitäisi olla kriittisempiä lääkeyhtiöiltä tulevia asioita kohtaan. Mutta se on se lause, jota lääkeyhtiöt ovat heille syöttäneet useiden vuosikymmenten ajan. No, siinä on useita lauseita, jos voin sanoa. Tarkoitan, koska olet puhunut kemiallisesta epätasapainosta. Joten, käsitelläänpä sitä. Masennuksen taustalla ei ole kemiallista epätasapainoa. Se oli lääkeyhtiöiden vuosikymmeniä sitten luoma myytti, jonka psykiatria nielaisi ja toisti yleisölle ja potilaille useiden vuosikymmenten ajan. Se on nyt täysin kumottu. Tarkoitan, että pari vuotta sitten julkaistiin erittäin laaja meta-analyysi, jonka julkaisivat lontoolainen psykiatri Joanna Moncrieff ja useat muut, ja joka osoitti, ettei siitä ole mitään näyttöä.  Ja silti ihmisille kerrotaan edelleen, nykyään. Kun käydään American Psychiatric Associationin verkkosivuilla. Oletan, että sama pätee Suomessa. He ovat vihdoin hieman hylkäämässä sitä täällä Britanniassa, mutta se on silti menetelmä, joka on olemassa. Ja vaikka potilaille ei kerrottaisi sitä, on olemassa tavallaan vihjaus siihen, eikö ole niin, että jos otat joitain pillereitä, aivoissasi on jotain vikaa, jotain vikaa ja nämä pillerit jotenkin korjaavat sen. Joten siinä on kaksi valhetta. A, että lääkkeet hoitavat kemiallista epätasapainoa ja b, että ne toimivat paremmin kuin lumelääke. Ja sitten on vielä se tiedonpuute sivuvaikutuksista ja erityisesti vieroitusoireista. Joten joo, tarkoitan, että kuvailemasi on erittäin erittäin erittäin yleistä, eikä se ole ok, ja tämä on vasta alkanut muuttua ainakin Isossa-Britanniassa. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taaksepäin koko ajan, mutta se alkaa muuttua. Mutta halusin jossain vaiheessa, ehkä nyt, en tiedä, kerrotko minulle, puhua vain siitä, kuinka laajasti lääkkeitä määrätään. Voisinko…  Piia: Joo, puhutaan siitä nyt.   MASENNUSLÄÄKKEIDEN KÄYTTÖMÄÄRÄT   John: Koska se on todella hämmästyttävää. Masennuslääkkeiden määrä on kasvanut joka vuosi viimeisten 25 vuoden aikana. Joka vuosi me, jotka seuraamme sitä, ajattelemme, että tämän täytyy olla se vuosi, jolloin se tasaantuu ja alkaa laskea. Mutta ei. Joka vuosi, myös viime vuonna, näemme vain, että käyrä Britanniassa alkaa hidastua. Joten se on menossa kohti tasaantumista. Se kaartuu oikeaan suuntaan, mutta se kasvaa silti. Meillä Britanniassa on nyt joka kuudes ihminen, joka kuudes aikuinen, joka käyttää masennuslääkkeitä. Eikä se ole epätavallista. Se on korkeampi Yhdysvalloissa. Se on korkeampi Australiassa.En tiedä. Suomessa. Tiedätkö, mitkä luvut ovat?  Piia: Tarkistin tämän tilaston. Suomessa on noin 5,6 miljoonaa ihmistä ja 600 000 ihmistä käyttää SSRI-lääkkeitä tai masennuslääkkeitä. Vaikka juuri eilen kuuntelin suomalaisen psykiatrin, psykiatrian professorin haastattelua, jossa hän mainitsi, että jotkut näistä masennuslääkkeistä on kipuun ja uneen.  John: Joo. Se on totta. Se on totta. Mikä on aivan oma aihealueensa. Psykiatristen lääkkeiden määrääminen asioihin, joihin niitä ei ole suunniteltu eikä testattu. Se on aivan eri asia, tiedäthän, tämä off label -määrääminen. Mutta ennen kuin siirrymme numeroista eteenpäin, halusin vain sanoa, että Britanniassa on kaksi tai kolme muuta paikkaa, joissa väestötietoja on tarkasteltu, mutta puhun vain Britanniasta, koska tiedän sen parhaiten.  Naisille määrätään näitä lääkkeitä kaksi kertaa useammin kuin miehille. Köyhillä alueilla asuville lääkkeitä määrätään tilastollisesti useammin kuin muilla alueilla asuville. Ja vanhemmille ihmisille niitä määrätään enemmän.  Joten missä minä asun täällä Newhamissa Itä-Lontoossa, joka on yksi maan köyhimmistä alueista, jos olet nainen ja asut Newhamissa, on 50 %:n todennäköisyys käyttää masennuslääkettä, ja se pelottaa minua. Se on aika kauhistuttavaa. Sen lisäksi, että tämä on yleinen ylimääräisten lääkkeiden määräämisen epidemia, sitä määrätään enemmän köyhillä alueilla ja enemmänkin siihen, mitä me lääkitsemme? köyhyyden vaikutuksia, kaikkien muiden sosiaalisten asioiden vaikutuksia, joita ei mielestäni voida ratkaista kemikaaleilla. Halusin vain laittaa sen kontekstiin. Ongelman valtavuus, kuinka moni ihminen käyttää niitä, mikä itsessään on esimerkki tämän yksinkertaistetun lääketieteellisen selityksen hallitsevasta voimasta, joka meillä on inhimilliselle ahdingolle, ja joka hallitsee niin monia palveluita, kun ihmiset hakevat apua. Joka tapauksessa, halusin vain laittaa sen kontekstiin. Ja kuten sanoin, luulisi, että noiden lukujen perusteella luulisi, että nämä olisivat tehokkaimpia koskaan keksittyjä lääkkeitä lääketieteen historiassa, ja turvallisimpia. Se on aika outoa. Katsomme taaksepäin tähän aikaan noin 20-30 vuoden kuluttua, ja lääketieteen historioitsijat kirjoittavat tästä ajasta ja ihmettelevät, mitä ihmettä tapahtui. Mitä he oikein ajattelivat? Mutta tällä hetkellä olemme jumissa keskellä sitä.  Piia: Niin. Mietin vain ennen kuin aloitimme tänään tilanteeni absurdisuutta, koska yksi tärkeimmistä askeleista, joita otin hyvinvointini eteen, oli se, että vanha tuttavani soitti minulle. Olin psykiatrinen potilas. Olin ollut osastolla, psykiatrisella osastolla monia kertoja. Minun ajateltiin olevan hoidossa, asiantuntijoiden hoidossa, ja suuri askel eteenpäin elämässäni tapahtui, kun vanha tuttava soitti minulle ja kertoi eronneensa tyttöystävästään, koska heidän yhteisestä elämästään tuli niin sietämätöntä, että he olivat lähteneet eri teille.  Tajusin tuon puhelun aikana, että minun täytyy löytää rohkeus tehdä juuri se. Lähteä tästä suhteesta. Ja sen jälkeen, kun lähdin suhteesta, otin valtavan askeleen eteenpäin. Ei, se ei poistanut kaikkia ongelmiani. Minulla oli edelleen psykiatrisen potilaan identiteetti, mutta jatkuva meneminen osastolle ja takaisin loppui siihen. Minun ei tarvinnut enää mennä sinne, koska en ollut enää niin ahdistunut kotona, koska tilanne ei ollut niin vaikea. Joten miten voi olla, että asiantuntijat hoitivat minua ja satunnainen vanha tuttava soitti minulle, yllättäen ja se auttoi minua eteenpäin ja lopulta olen tässä. Miten se voi olla mahdollista? Koska asiantuntijat hoitivat minua niin sanoakseni.  John: No, olemme tehneet kyselytutkimuksia siitä, kuinka usein ihmisille… Voi ei, anteeksi, ei kyselytutkimuksia. Olemme tehneet katsaustutkimuksia siitä, kuinka usein mielenterveyspalveluissa, mukaan lukien psykiatrisissa sairaaloissa, olevilta ihmisiltä kysytään heidän kotitilanteestaan tai lapsuudestaan tai mistään psykososiaalisista asioista, joiden tiedämme aiheuttavan masennusta ja ahdistusta ja psykoosia. Ja kansainvälisesti valtaosa psykiatrisissa sairaaloissa ympäri maailmaa olevista ihmisistä tai mielenterveyspalveluiden piirissä olevista ei koskaan kysytä, saati sitten saa apua, heiltä ei edes kysytä masennuksen mahdollisista syistä. Oletetaan vain että heidän aivoissaan tai geeneissään on jotain vikaa. Tai annamme sille jonkin nimen ja sitten luulemme ymmärtäneemme sen. Tiedäthän: Miksi tämä henkilö on masentunut? No, heillä on asia nimeltä vakava masennushäiriö. Joten se aiheuttaa heille masennuksen, mikä on yhtä typerää kuin sanoa, että masennuksen aiheuttaa masennus. Se on kuin taaksepäin pyörivä logiikka, mikä ei tarkoita juuri mitään. Paitsi, että se antaa ymmärtää, että kyseessä on sisäinen sairaus, eikä se johdu siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu tai mitä sinulle tapahtuu jne. Joten joo, se on vähän sivuhuomautus, mutta tarkoitan, että se on osasyy siihen, miksi niin monet ihmiset käyttävät lääkkeitä, koska heiltä ei kysytä, mitä elämässäsi tapahtuu ja miten voimme auttaa sinua siinä.  Et edes tarvitse tutkimusta tietääksesi tämän. Se on ensimmäinen asia, jonka kysyt ihmisiltä. Tiedätkö, jos ystävä tulee luoksesi todella järkyttyneenä, mitä sinä sanot? Sanot: ”Mitä tapahtui? Mitä elämässäsi tapahtuu? Ja miten voin auttaa?”  Mutta ei, palvelumme, jotka olemme suunnitelleet auttamaan hädässä olevia ihmisiä, näyttävät aktiivisesti jättävän huomiotta nämä ilmeiset kysymykset. Joten se tekee minut edelleen vihaiseksi. Anteeksi, tässä on purkaus.  Piia: Juuri eilen postasin suomalaisella Facebook-sivullani mielenterveysaiheista, että mitä jos emme kutsuisi ihmisen ahdistusta ja elämän haasteita häiriöksi, miten se voisi muuttaa tapaamme auttaa ihmistä, ja joku kommentoi, että me oikeasti auttaisimme heitä ratkaisemaan varsinaisen ongelman, ja minä vastasin heille, että joo, voisiko se auttaa että ratkaistaan varsinainen ongelman lääkitsemisen sijaan.  John: Joo. Piia: Minun näkökulmastani tämä olisi naurettavaa, jos tämä ei olisi niin traagista, koska on niin paljon riskejä ja pitkän aikavälin asioita, joista emme tiedä millaisia, tai ainakin käsittääkseni meillä on monia asioita, joista emme tiedä, mikä voi liittyä pitkäaikaiseen masennuslääkkeiden käyttöön, koska siitä ei ole tutkimuksia. Sitä ei tutkita kovin usein.  Ihmisten tai lääkäreiden on helppo sanoa…  tämä on minulle on itse asiassa aivan käsittämätöntä, miten jotkut lääkärit voivat sanoa, ettemme tiedä tarkalleen, miten masennuslääkkeet tai SSRI-lääkkeet toimivat, mutta tiedämme, että jotkut masennuslääkkeiden haittavaikutukset, joita ihmiset kuvailevat saaneensa, eivät voi johtua SSRI-lääkkeistä.  Joten miten tiedämme, miten tiedämme, jos emme tiedä tarkalleen, miten nämä lääkkeet toimivat? Mietin, onko tämä jonkinlainen puolustusmekanismi, koska on järjetöntä väittää, ettemme tiedä, miten ne toimivat, mutta tiedämme, että nämä haittavaikutukset, joiden jotkut ihmiset väittävät johtuvan niistä, eivät voi johtua niistä.  John: No, tietenkin he ovat väittäneet vuosikymmeniä tietävänsä, miten masennuslääkkeet toimivat. Tämä illuusio siitä, että ne korjaavat kemiallista epätasapainoa. He eivät oikeasti tienneet, koska se ei ole totta. Mutta olet oikeassa puhuessasi tutkimuksen lyhytaikaisesta luonteesta. Joten tutkimus kertoo meille hyvin vähän positiivisista tai negatiivisista vaikutuksista 8 viikon tai ehkä 12 viikon jälkeen.  Ihmiset eivät ehkä tiedä, että saadakseen lääkkeen hyväksynnän Yhdysvaltain lääkehallinnolta tai MHRA:lta täällä Britanniassa, sinä voit pohjimmiltaan tehdä niin monta tutkimusta kuin haluat verrataksesi lääkettäsi lumelääkkeeseen, niiden on kestettävä vain 8 viikkoa tai 12 viikkoa, yleensä 8 viikkoa, ja jatketaan, kunnes voit toimittaa kaksi, jotka osoittavat jonkinasteista tehoa ja jonkinasteista turvallisuutta 8 viikon jälkeen. Joten voisit tehdä 20, jotka eivät osoita mitään tai osoittavat, että ne aiheuttavat kaikkia näitä haittavaikutuksia, ja jatkat näin. Ihan satunnaisesti tulee vastaan kaksi lopulta. Ihan sattumalta. Lähetät nuo kaksi ja se hyväksytään.  Ja sitten kysyt, miten se on mahdollista? Ja sitten katsot, kuka kontrolloi sääntelyviranomaisia ja FDA:ssa, Amerikassa, melkein kaikki FDA:ssa ovat työskennelleet lääketeollisuudessa ja lääkeyhtiöissä jossain vaiheessa. Se on pyöröovi.He menevät edestakaisin.  Britanniassa mielenterveysviranomaisten toimintaa rahoittavat kokonaan lääkeyhtiöt. Joten meillä ei ole itsenäistä tieteellistä lupaprosessia, mikä on osa ongelmaa, mutta se on laajempi asia kuin masennuslääkkeet. Mutta olet oikeassa. Palatakseni masennuslääkkeisiin, olet oikeassa. Joten emme tiedä paljoakaan pitkäaikaisvaikutuksista. Voin jotenkin tiivistää sen, mitä tiedämme. Ja viittaat siihen lyhyesti omasta kokemuksestasi, että sanoit, ettet tuntenut mitään… Sanoitko, ettet tuntenut juurikaan mitään vai? Aioin puhua emotionaalisesta turrutuksesta yhtenä… Piia: Kyllä, se oli osa ongelmaa. Minulla oli lisäksi sellainen kokemus, sanotaan vaikka anekdoottimainen kokemus, joka yhtäkkiä katosi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. No esimerkiksi, minulla oli ehdottomasti rajoittunut tunne-elämä, ja itse asiassa mielestäni myös kykyni kokea empatiaa muita ihmisiä kohtaan oli vakavasti rajoittunut, koska en välittänyt niin paljon. Se oli yksi asia, jota olen miettinyt jälkeenpäin.  On pelottavaa ajatella, että olen hyvin välittävä ihminen, ja vuosien ajan se oli asia, joka ei ollut kovin ilmeinen minulle tai oikeastaan kenellekään muullekaan, luulisin. Se ei ollut tämä, en tuntenut yhteyttä edes omiin tunteisiini ja vielä vähemmän kenenkään muun, jos se käy järkeen. Se on yksi asia, joka on minulle todella huolestuttava, ottaen huomioon sen määrän ihmisiä, jotka näitä lääkkeitä käyttävät, kuinka moni kenties voi tuntea samoin.  Ja toinen asia, josta aioin mainita, on se, että minulla oli joskus outoja kokemuksia siitä, että olin poissa kehostani. Tosi outoja kokemuksia. Ajattelin, että minun täytyy olla todella hullu, koska minulla on tällaisia kokemuksia. Käytin myös antipsykoottisia lääkkeitä ja Lamictalia, luulen sen olevan epilepsialääke, mutta sitä käytetään ”mielialan vakauttamiseen”, niin sanoakseni. Minulla oli nuokin lääkkeet.  En koskaan maininnut kenellekään näistä outoista kokemuksista, joissa olin irtautunut kehostani ja katsoin itseäni tietyissä tilanteissa ikään kuin olisin kehoni ulkopuolella. Ne olivat hyvin häiritseviä kokemuksia. En kuitenkaan maininnut tästä kenellekään.  Jälkeenpäin aloin ajatella, että olin hyvin yllättynyt, koska ajattelin, että se oli osa minua. Se on jotain, mitä kaltaiseni ihmiset kokevat, mitä se sitten tarkoittaakaan. Sen jälkeen kun lopetin Cymbaltan käytön, nuo kokemukset katosivat. En ole koskaan kokenut sitä enää. Niinpä aloin ajatella, että.. minulla oli vielä kaksi muuta lääkettä, koska se oli ensimmäinen, jonka lopetin, tuo Cymbalta, mutta ne olot eivät koskaan palanneet. Ne eivät ole koskaan palanneet.  Joten se sai minut todella miettimään, että voi hyvänen aika, miten tämä voisi olla joillekin ihmisille, joilla on tällaisia kokemuksia, jos ne johtuivat siitä, tuosta lääkkeestä, ne voivat olla ansa, uusia lääkkeitä, polyfarmasiaa. Ja jopa yksi tapa, jolla mielestäni ihmiset päätyvät käyttämään useita psykiatrisia lääkkeitä, on se, että vaikka voi olla eräänlainen ”kuherruskuukausi” SSRI-lääkkeen kanssa, koska se turruttaa tunteet, voi tuntua siltä, että tämä auttaa tai tunnen oloni erilaiseksi, tämän täytyy auttaa.  Pitkällä aikavälillä se voi päätyä siihen, että okei, tämä  ei oikeastaan ratkaissut ongelmia, tai en tunne mitään. En tunne yhteyttä itseeni, tunteisiini tai muihin ihmisiin. Ongelmia näyttää olevan enemmän ja tilanne saattaa pahentua ajan myötä, eikä ole helppo nähdä polkua ensimmäisestä lääkkeestä tilanteen pahenemiseen ja lopulta useisiin lääkkeisiin. Minä en huomannut sitä. Huomaan nyt taaksepäin katsoessani, mutta en huomannut tuollaista muutosta.  John: Kun olemme tehneet kyselytutkimuksia sadoille ihmisille, yleensä noin tuhannelle. Olemme tehneet useita, ja kuvailemasi kaltaiset asiat ovat hyvin yleisiä. Joten en aio kaivaa esiin tarkkaa prosenttiosuutta, mutta yli puolet ihmisistä kuvailee emotionaalista turtumista, joka tarkoittaa tunteiden kirjon kaventumista tai sitä, etteivät he tunne mitään. Ihmiset sanovat esimerkiksi: ”Joo, en tunne oloani masentuneeksi, mutta en tunne mitään. En tunne iloa. En tunne pelkoa.”  Ja he puhuvat myös siitä, että he välittävät, juuri siitä, mitä sanoit, ja välittävät vähemmän muista ihmisistä. He eivät vain tunne yhteyttä itseensä, tunteisiinsa tai muihin ihmisiin. Joten he elävät tavallaan tässä tyhjiössä, jos voisimme sanoa niin, tässä tyhjässä tyhjiössä, mikä ehkä joillekin ihmisille tilapäisesti on parempi kuin olla todella todella todella masentunut ja itsemurha-altis. Ehkä. Ne on vain kytketty pois päältä. Se on hyvin karkea tapa tiivistää se.  Mutta kun ajattelee asiaa, tuollaiset asiat ovat oikeasti aika masentavia. Se, ettei ole pääsyä omiin tunteisiinsa ja ettei ole yhteydessä muihin ihmisiin, mikä rehellisesti sanottuna on tärkein hyvän ja turvallisen olon lähteemme tässä maailmassa, ja se on suhteemme erityisiin muihin ihmisiin, keitä he sitten ovatkaan. Eli se on kytketty pois päältä.  Ja sitten yksi viimeaikaisimmista asioista, joka on ollut… ai niin, ihmiset ovat myös puhuneet paljon siitä, etteivät tunne oloaan omaksi itsekseen. En vain tunnista itseäni. Se ei ole minä. Mutta toinen asia, joka on tullut esiin viime aikoina, on seksuaalisen toimintahäiriön yleisyys, joka on hyvin yleinen, tiedäthän, vain viimeiset viisi vuotta, tai ehkä muut ihmiset ovat kiinnittäneet siihen huomiota, enkä minä, mutta tutkimuksissa siitä tuntuu puhuttavan paljon nyt.  Ja se on toinen lähde, tiedäthän, läheisyys, toinen hyvän olon lähde. Joten me teemme asioita, nämä lääkkeet tekevät asioita, jotka saavat ihmiset tuntemaan olonsa… En tiedä, tuntevatko he olonsa masentuneemmiksi, koska he eivät oikeasti voi tuntea mitään, mutta ne ovat masentavia asioita, koska he eivät ole yhteydessä muihin ihmisiin tai eivät pysty olemaan seksuaalisia vai… Ja tämä on ennen kuin edes puhumme siitä, että nämä lääkkeet lisäävät itsemurha-alttiutta merkittävällä osalla ihmisistä. Yleensä vain muutaman ensimmäisen viikon ajan. Joten jos selviät noista ensimmäisistä viikoista itsemurha-alttiudessa, olet ok siinä mielessä. Mutta kuinka outoa, että lääke jonka on tarkoitus lievittää masennusta, lisää itsemurha-alttiutta merkittävällä osalla ihmisiä. Eikä kyse ole vain nuorista ihmisistä.  Muutaman ensimmäisen vuoden aikana, kun tämä tuli ulos, luulimme sen olevan vain 16–25 vuoden ikäryhmä. Se ei ole. Se on yleistä, se on yleistä. Se on todella outoa.  Miksi on lääke, jonka… En tiedä, se kuulostaa yksinkertaistukselta, mutta jos syöpälääkkeen on osoitettu lisäävän syöpää… Kuinka kauan se pysyisi markkinoilla? Joten joo, olen taas täällä taas purkamassa, mutta… haittavaikutusten luettelo, kun olet päässyt yli noista 8 viikon tutkimuksista ja katsonut sitä, koska kyselyihin sisältyy tietenkin ihmisiä tosielämässä, jotka ovat käyttäneet sitä kuukausia tai vuosia tai mitä tahansa.  Se ei ole satunnaistettu otos, joten se ei ole millään tavalla täydellistä tiedettä, mutta nämä ovat suurimmat tutkimukset, joita on koskaan tehty, ja on ihmisiä tosielämässä ja joskus, kuten sinun tilanteessasi, jotka katsovat taaksepäin ja ymmärtävät paremmin sellaisen näkökulmasta, että he ovat tulleet ulos toisesta päästä, jotkut heistä näkevät sen joskus selkeämmin, mitä he ovat käyneet läpi. Joten kyllä, se on erittäin, erittäin huolestuttava haittavaikutusprofiili. Eikä ihmisille kerrota noista vaikutuksista. Eikä se ole vain mielipide, vaan olemme tutkineet sitäkin. Emme ole edes vielä päässeet vieroitusoireisiin, mutta tiedämme, ettei ihmisille todellakaan kerrota siitä, mutta heille kerrotaan siitä harvoin. Joillekin ihmisille kerrotaan itsemurha-alttiudesta ensimmäisten viikkojen aikana, mutta on monet muut vaikutukset, emotionaalinen latistuminen, mistä ihmisille ei oikeastaan kerrota. Joten, ja se on, tiedäthän, voidaan sanoa, että se on epäeettistä, koska se rikkoo tärkeää tietoon perustuvan suostumuksen periaatetta. Joten, anteeksi, useita aiheita. Joten, pysähdyn hetkeksi. Yritän antaa liikaa tietoa. Piia: Haluan vain mainita, että  puhuimme siitä, kuinka usein näitä käytetään, kuinka monet ihmiset käyttävät näitä lääkkeitä. Joten vaikka onkin joitakin melko harvinaisia sivuvaikutuksia tai haittavaikutuksia, mielestäni meillä on paljon ihmisiä, jotka saattavat kokea niitä ymmärtämättä, että ne liittyvät näihin lääkkeisiin, koska näiden käyttö on niin yleistä, että jopa nämä niin sanotut harvinaiset haittavaikutukset voivat koskea useampia ihmisiä kuin haluamme ajatella.  John: Ne eivät ole harvinaisia, yksikään luettelemistani. On joitakin muita, jotka ovat melko harvinaisia.  Piia: Joo, puhuin harvinaisemmista, mutta halusin vain sanoa, että jopa harvinaiset ovat meille ongelma, koska niin monet ihmiset käyttävät näitä lääkkeitä. Joten siksi halusin tuoda esiin ajatuksen, että jopa harvinaiset vaikutukset ovat melko yleisiä, kun tarkastellaan maailmanlaajuista väestöä, koska näiden lääkkeiden käyttäjien määrä on niin valtava. Yksi asia, josta olen kuunnellut ihmisten kokemuksia ja lukenut, on PSSD. Voisitko ehkä sanoa siitä jotain?  John: No, se on seksuaalinen toimintahäiriö, emmekä valitettavasti tiedä siitä tarpeeksi. En usko, että meillä on vielä kovin hyvää arviota siitä, kuinka yleinen se on. Se on yleistä, mutta emme todellakaan tiedä, kuinka paljon se on,emmekä myöskään tiedä varmasti, kuinka kauan se kestää. Tarkoitan, että jotkut kuvailevat sitä lääkkeiden suorana vaikutuksena. Jotkut näkevät sen pikemminkin vieroitusvaikutuksena. Se ilmenee joillakin ihmisillä vasta vieroitusprosessin aikana emmekä ole vielä päässeet vieroituksen pariin, mutta tulemme siihen. Ja sitten on kysymys, onko se pysyvää, mikä on kysymys monien näiden haittavaikutusten kohdalla, koska emme kirjaimellisesti tiedä, koska emme ole tehneet… Tiedäthän, tarvitaan 5–10 vuotta kestäviä tutkimuksia sen selvittämiseksi, onko jokin pysyvä.  Joten emme tiedä, ja nämä ovat asioita, jotka sinun pitäisi tietää ennen lääkkeen määräämistä, eikä alkaa löytää niitä 30–40 vuotta sen jälkeen, kun lääkkeet ovat olleet markkinoilla. Joten, mutta kyllä, se on hyvin vakava, tarkoitan, että sillä on monia muotoja, mutta yksinkertaisimmillaan se on sukupuolielinten puutumista. Joten ihmiset eivät pysty kokemaan mitään seksuaalista kiihottumista.  Ja ehkä yksi syy siihen, miksi se näyttää olevan yksi viimeisistä havaitsemistamme vaikutuksista, on se, että siitä on noloa puhua. En tarkoita, että mistään näistä asioista olisi helppo puhua, mutta se on aika vaikea asia kertoa lääkärille tai ystäville tai kenelle tahansa, jolta yleensä saa tukea. Mutta joo, olemme huomanneet, että liian myöhään, mutta myöhemmin kuin pitäisi.Instituutti, jonka puheenjohtaja olen ja jonka mainitsit, Institute of Psychiatric Drug Withdrawal, järjestää seminaarin tästä ensi kuussa. Jos ihmiset haluavat mennä verkkosivustolle, voimme laittaa sen esille, ehkä instituutin verkkosivustolle, jossa on joitakin johtavia puhujia, kuten David Healy ja yksi tai kaksi organisaatioiden jäsentä, jotka ovat olleet, tiedäthän, itseapuryhmiä Facebookissa ja niin edelleen, jotka ovat edistäneet tietoisuutta. Joten kokoamme yhteen asiantuntijoita ja palvelunkäyttäjiä järjestääksemme webinaarin tästä ensi kuussa.  Mutta joo,se on todella tärkeää, todella huolestuttavaa, eikä ihmisille todellakaan kerrota siitä kun he ovat lopettaneet masennuslääkkeiden käytön.  Piia: Joo. Palatakseni yhteen aiheeseen, josta puhuimme vähän aiemmin, mainitsit tuon Moncrieffin sateenvarjokatsauksen parin vuoden takaa. Niin kun mainitsin siitä, että jotkut lääkärit sanovat, että me emme tiedä tarkalleen miten tämä lääke toimii, oli mielenkiintoista kuunnella ja lukea, mitä nämä valtavirran psykiatrit, miten he käsittelivät tuota katsausta, koska se on yksi niistä asioista, joka tulivat esiin, kuten ”emme ole koskaan sanoneet, että kyse on yksinkertaisesta serotoniinin epätasapainosta”, ”kukaan ei ole koskaan ajatellut…”. Outoja selityksiä ja tällaisia suunnanmuutoksia, ja siihen minä viittasin, ”emme tiedä tarkalleen miten nämä toimivat, mutta se ei voi aiheuttaa sellaisia asioita”, mikä on mielestäni vähän uskomatonta, ottaen huomioon, että jos en ole väärässä, serotoniini on pohjimmiltaan koko kehon kemikaali. Joten mistä tiedämme, ettemme sotke paljon useampia järjestelmiä kuin he haluaisivat ajatella? John: Kyllä. No, yksi tutkimuksen aukoista on, mitkä ovat keinotekoisten salpausten tai tehostajien käyttöönoton todelliset vaikutukset erilaisiin neuro… Meillä on sama ongelma psykoosissa, koko dopamiinikysymys siellä. Kun estät dopamiinijärjestelmän toiminnan antipsykoottisilla lääkkeillä, neuronit alkavat tuottaa enemmän dopamiinia. Joten… se selviää toiselle kertaa.  Mutta joo, kun keinotekoisesti aiheutat sen, ja koska lääkkeet vaikuttavat kemiallisesti, ne aiheuttavat aivojen poikkeavuuksia, koska ne vaikuttavat normaaliin aivoon, jossa ei ole mitään vikaa, ja tietenkin niillä on vaikutuksia aivoihin ja välittäjäaineisiin. Ja Joanna Moncrieff, psykiatri, johon jatkuvasti viittaamme, puhuu lääkkeiden sairausmallista, joka on perinteinen malli, jossa kuvitellaan, että lääkkeet korjaavat jonkin kuvitellun epätasapainon, ja lääkekeskeisestä lähestymistavasta, jossa puhutaan siitä, mitä lääkkeet todella tekevät. Unohda häiriöt, ja katso mitä lääkkeet todella tekevät.  Ja rehellisyyden nimissä, emme oikeastaan tiedä, tiedäthän, emme todellakaan tiedä pitkällä aikavälillä. Emme tiedä näiden lääkkeiden vaikutuksia, joita määrätään nuorille ja lapsille, mistä emme ole puhuneet, vaikka niiden määrä on valtavasti kasvussa, erityisesti Amerikassa, mutta myös täällä Britanniassa. Puhumme 5–10-vuotiaista, joille määrätään nyt masennuslääkkeitä, mikä kauhistuttaa minua. Meillä ei ole aavistustakaan, mitä se tekee kehittyville aivoille. Mutta he tekevät sitä joka tapauksessa. Joten joo, emme tiedä. Mutta puhuit reaktiosta Joanna Moncrieffin sateenvarjokatsaukseen siitä. Se oli itse asiassa hysteeristä. Tarkoitan, että tässä saagassa on aika monia nauru- tai itkuhetkeä, eikö olekin, Piia? Joskus on pakko nauraa.  Noin kolmannes vastauksista oli hyvin tylysti ”emme koskaan sanoneet sitä”. Niin. ”Mistä sinä puhut?” Ja tiedätkö, samana päivänä kun he niin sanoivat, saatoit mennä American Psychiatric Associationin verkkosivuille tai mihin tahansa, he sanoivat sitä edelleen. Toinen kolmannes keksi tämän loistavan idean. ”No, ainoat ihmiset, jotka ovat koskaan sanoneet noin, ovat Joanna Moncrieff ja John Read ja kaikki ne antipsykiatriset ihmiset, jotka ovat keksineet sen saadakseen meidät näyttämään huonoilta.”  Ja loput kolmannekset sanoivat, että se on totta. ”Kuinka kehtaat väittää, ettei taustalla ole kemiallista epätasapainoa”. Se oli, se oli todellakin aika… ja Joanna kirjoitti melkoisen ilmatiiviin vastauksen kaikkiin näihin omituisiin puolustusreaktioihin. On kai ymmärrettävää, että he ovat puolustuskannalla. Jos olet uskonut johonkin pitkään ja julkisesti kannattanut sitä, ja se on osoitettu vääräksi, tuskin sanot “Kiitos, että huomautit siitä”. Menet puolustuskannalle. Mutta joka tapauksessa, kyllä,nämä ovat reaktioita joihinkin, tiedäthän, huomautuksiin siitä, mitä tutkimukset todella sanovat, mikä on aina aika mielenkiintoista.    VIEROITUKSESTA   John: Mutta mielestäni meidän pitäisi puhua vieroitusoireista hetken ennen kuin aika loppuu, koska aika aina lentää niin nopeasti, kun puhumme. Vuosikymmenten ajan viesti, jonka lääkeyhtiöt antoivat psykiatreille ja lääkäreille ja välittivät sitä potilaille sanomalla, että masennuslääkkeillä ei ole vieroitusoireita. On olemassa asia, jota kutsutaan lopetusoireyhtymäksi, joka keksittiin vuonna 1997 lääkeyhtiöiden konferenssissa Amerikassa, jossa… meillä on tästä kokouksesta pöytäkirjoja.  “Emme saa kutsua niitä vieroitusoireiksi, koska meidän on erotettava se bentsodiatsepiineista ja opiaateista. Joten kutsumme sitä, jos meidän on pakko puhua siitä ollenkaan… Yritämme olla puhumatta siitä, mutta jos täytyy, kutsumme sitä lopetusoireyhtymäksi”, ja sitten he julkaisivat lausunnon.  Siellä oli pieni äänestys, heitä oli noin kahdeksan. He äänestivät tai keskustelivat siitä, kuinka kauan meidän pitäisi sanoa sen kestävän, ja he päättivät, että se on kahdesta neljään viikkoa. Ei, ei tutkimuksia, he vain päättivät, että tämä on sana, jonka laitamme esille kahdesta neljään viikkoon, ja se on lievä, joten kenenkään ei tarvitse huolehtia siitä.  Voit lukea täsmälleen samoja sanoja vuosikymmeniä Britannian kuninkaallisen psykiatrikollegion verkkosivuilta, Amerikan psykiatriyhdistyksen verkkosivuilta toistavan vain tätä roskaa lääkeyhtiöiltä. Joka tapauksessa, lyhyesti sanottuna tiedämme nyt, James Davis ja Hampton julkaisivat katsauksen vuonna 2019, josta tuli melko tärkeä katsaus, tärkeämpi kuin tuolloin tajusimme.  Tuolloin oli vain 14 tutkimusta ja arvioimme kaikkia näitä tutkimuksia tarkastellessamme, että keskimäärin 56 % ihmisistä kokee vieroitusoireita yrittäessään lopettaa masennuslääkkeiden käytön tai jopa vähentää niiden käyttöä. Näistä keskimäärin 46 % kuvaili vaikutuksia vakaviksi, kun heille annettiin vaihtoehtoina lievä, keskivaikea tai vakava. Monissa tutkimuksissa puhuttiin ihmisistä, jotka yrittivät viikkoja, kuukausia tai joskus vuosia päästä eroon lääkkeistä, mutta eivät onnistuneet siinä, tai onnistuivat lopulta, mutta se kesti pitkään.  Sitten jotkut meistä kampanjoivat saadakseen tämän julkisuuteen. Se sisälsi valituksen tekemisen Royal College of Psychiatrists -järjestöä vastaan, jonka puheenjohtaja väitti julkisesti, että se on vain 2–4 viikkoa jne. Mutta Public Health England teki asiasta laajan selvityksen vuonna 2009, mikä oli erittäin hyödyllistä.  Joka tapauksessa, rehellisyyden nimissä, Royal College of Psychiatrist teki täydellisen täyskäännöksen ja vuonna 2022 heidän verkkosivustonsa muuttui täysin, ja he puhuvat nyt oikein pitkäaikaisista, vakavista vieroitusoireista ja siitä, kuinka ihmisten on lopetettava hitaasti ja varovasti. Ja NICE-ohjeet, jotka ovat National Institute of Clinical and Health Excellence -instituutin viralliset ohjeet, ovat myös muuttuneet.  Joten olemme tehneet todellista edistystä, mutta emme ole vieläkään saaneet sitä tietoa perille riittävälle määrälle yleislääkäreitä. Eikä meillä ole myöskään tärkeintä seuraavaa askelta, joka on erillisten palveluiden tarjoaminen ihmisille, jotka yrittävät lopettaa.  Isossa-Britanniassa meillä on koko maassa vain yksi klinikka, joka on perustettu auttamaan ihmisiä lopettamaan psykiatristen lääkkeiden käytön, ja siinä työskentelee 1,5 ihmistä. Tiedän, että monissa maissa ei ole olemassa mitään erityisiä palveluita. Ihmiset tukevat toisiaan Facebook-ryhmissä. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset useissa Facebook-ryhmissä auttavat toisiaan tekemään sitä, mitä ammattilaisten pitäisi tehdä. Mutta tietämättömyytensä vuoksi he eivät tee niin, koska he ovat nieleneet lääkeyhtiön viestin.  Palaamme takaisin tilanteeseen, jonka kuvailit alussa, jossa niin monet ihmiset yrittävät kertoa lääkäreilleen vieroitusoireista ja saada tukea päästäkseen vähitellen ja hitaasti ja varovasti eroon lääkkeistä, ja heille sanotaan, että ei tämä on todiste siitä, että sinun on jatkettava niiden käyttöä. Itse asiassa meidän on luultavasti lisättävä annostusta, koska masennuksesi tai ahdistuneisuutesi on selvästi palaamassa. Sitä kuvailit. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana, mutta ainakin olemme vahvistaneet sen tosiasian, että sitä on olemassa, mutta että se on yleistä ja usein vakavaa ja pitkäkestoista.  Olemme saaneet samanlaisen vastareaktion tähän. On ollut kaksi tai kolme erittäin huonosti tehtyä katsausta, jotka yrittävät todistaa, että arviomme oli liioiteltu. Ja on ollut katsauksia, joissa on tarkasteltu vain kahdeksan viikkoa kestäviä tutkimuksia ja sanottu, että no, vieroitusoireita ei loppujen lopuksi ole kovin paljon. Mistä he puhuivat? Ja ne päädytään julkaisemaan. Outoa.  Joten kun olemme tässä, minun on korostettava kahta asiaa siltä varalta, että unohdan. Ensinnäkin, ja tiedän, että olisit samaa mieltä tästä, koska olemme sanoneet tämän kuuntelijoille aiemmin, kenenkään ei pitäisi tehdä päätöksiä lääkityksen lopettamisesta tai vähentämisestä yhden podcastin kuuntelun perusteella. Voit mennä hakemaan lisätietoja, lukea lisää tai keskustella lääkityksen määrääjän kanssa, mutta älä muuta mitään yhden podcastin kuuntelun perusteella.  Ja jos ja kun päätät yrittää lopettaa lääkityksen, käydään läpi nopeasti, on olemassa joitakin kultaisia sääntöjä, jotka perustuvat tutkimuksiin. Useimpien ihmisten kohdalla sinulla on paremmat mahdollisuudet lopettaa lääkitys, jos teet sen hyvin hitaasti. Ei kaikilla. Jotkut ihmiset, tiedäthän, olemme kaikki erilaisia. Jotkut ihmiset onnistuvat jotenkin vain heittämään lääkityksen pois ja ovat kunnossa tai se menee hyvin nopeasti kahdessa tai kolmessa viikossa. Useimmilla ihmisillä se kestää viikkoja, kuukausia, joskus vuosia.  Sinun on tehtävä se yksilöllisesti. Älä anna kenenkään kertoa sinulle, että on olemassa taikakaava, kuten pudota 10, 10 ,10 tai leikkaa se puoliksi viikoksi ja lopeta sitten tai mitään sellaista. Sen täytyy olla yksilöllistä omaan tahtiin. Eli se on yritystä ja erehdystä. Kokeile pientä pienennystä. Katso, miten se menee. Jos vieroitusoireet häviävät jonkin ajan kuluttua, kokeile toista pientä pienennystä.  Mutta ole valmis palaamaan takaisin ylös, koska elämäsi jatkuu edelleen. Stressaavia tapahtumia on edelleen meneillään. Joten se ei ole epäonnistuminen. Useimmat ihmiset tekevät sen näin. Hitaasti alaspäin. Olen pahoillani. Minun siksak-tyylini tekee sen noin eikä noin. Ja toinen tieto, jonka Mark Horowitz ja muut ovat vakiinnuttaneet erittäin tärkeässä Maudsley Deprescribing Guidelines kirjassa, jotka on ollut olemassa viime vuodesta lähtien, on se, että sinun on vähennettävä prosenttiosuudella edellisestä annoksesta. Joten jokainen vähennys on pienempi kuin edellinen. Ja se on erityisen tärkeää aivan lopussa. Ja virhe, jonka monet ihmiset tekevät, on se, että he lähestyvät loppua ja heittävät sen pois. Silloin annosta täytyy vähentää pienemmillä annoksilla aivan lopussa. Eli tässä on vain yleisiä ohjeita. Tästä aiheesta on paljon tietoa verkkosivuillamme, esimerkiksi instituutissa tai kirjassa, josta mainitsin, Maudsley Deprescribing Guidelines, tai netissä on nykyään paljon tietoa tuosta viimeisestä. Tekninen termi sille on hyperbolinen vähennys, jossa käytetään prosenttiosuuksia, ja joskus siihen liittyy nestemäisen muodon yrittäminen tai jotain. Muuten jotkut ihmiset päätyvät leikkaamaan pillereitä ja laskemaan rakeita, mikä on aika hankalaa.  Minusta on aina tärkeää saada perustietoa, koska sitä ei aina saa lääkäreiltä, koska he eivät tiedä, he eivät vielä tiedä. Yritämme saada tätä tietoa vähitellen.  Piia: Joo, on yksi asia, jota haluaisin ehdottaa ihmisille, jos he päättävät lopettaa, ja valmistaudu, tee vieroitussuunnitelma. Yksi lisävinkki, jonka haluaisin antaa, on se, että kun lopetat näiden lääkkeiden käytön ja tunteesi palaavat, mielestäni on hyvä idea puhua läheistesi, perheenjäsentesi, ystäviesi kanssa ja kertoa heille, mitä tapahtuu, että lopetat näiden lääkkeiden käytön.  Koska he voivat pelästyä, kun tunteet nousevat uudelleen pintaan. Se on yksi niistä asioista, joka… onneksi mieheni oli hyvin rauhallinen, kun tunteeni alkoivat nousta uudelleen pintaan. Ja käytännössä hän ei koskaan tiennyt, mitä häntä odotti, kun hän palasi töistä kotiin. Enimmäkseen itkevä vaimo, minkä tahansa takia mitä olin juuri nähnyt. Esimerkiksi söpöt ankanpoikaset kävelemässä videolla. Olin juuri katsonut ja itkin silmäni päästäni, koska oli aivan liikaa käsitellä näitä söpöjä keltaisia ankanpoikasia.  No niin, ja sitten yksi hauskimmista hetkistä oli se, kun katsoin videon. Jos haluatte mennä katsomaan sen videon, joka sai minut todella itkemään silmät päästäni. Se on, löydätte sen YouTubesta hakemalla ”silent owl flight”. Luulen, että sieltä se löytyy. Pöllö lensi mikrofonin edessä eikä ääniaallossa ollut piikkejä tai mitään sellaista. Se sai minut itkemään.  Joten haluan vain sanoa hyvin selvästi, että valmistakaa myös läheisenne kertomalla heille siitä, että saatan tulla hyvin tunteelliseksi. Saatan tulla tunteellisempi kuin mihin olette tottuneet, varsinkin jos koet puuduttavia vaikutuksia hyvin, hyvin voimakkaasti. Joten mielestäni se auttaa myös valmistautumaan, jotta he eivät pelkää. John: Erittäin hyviä neuvoja. Erittäin hyviä neuvoja. Kyllä.    LÄÄKEYHTIÖIDEN VAIKUTUS   Piia: Vielä yksi lisähuomautus siihen, mitä aiemmin mainitsit  lopetusoireyhtymästä. Yksi asia, jossa tunsin itseni petetyksi lääkkeissä, oli markkinoinnin, asemoinnin ja brändäyksen määrä, joka näihin lääkkeisiin sisältyy, kuten se, miten nämä psykiatriset lääkkeet asemoidaan ja miten niistä puhutaan.  Se oli yksi niistä asioista, jotka  olivat minulle erittäin pettymys, ettei se ollut niin tieteellistä kuin olin luullut. Kyse oli enemmän markkinoinnista, myynnistä, brändäyksestä ja tästä asemoinnista, kuten meidän täytyy erottautua bentsodiatsepiineista, joten meidän on kutsuttava sitä jotenkin eri nimellä kuin riippuvuus tai jokin muu. Joten lopetusoireyhtymä se olkoon. John: Joo. Lääkeyhtiöt ovat selvästi syyllisiä monella tapaa, mutta samaan aikaan he vain tekevät työtään. Heidän tehtävänsä on maksimoida voitto osakkeenomistajilleen. Ja kuten minkä tahansa yrityksen, joka yrittää myydä jotain, heidän mainoksensa eivät ole totta. Emme me oikeasti usko, että pesuaine pesee vaatteet valkoisemmiksi kuin valkoiset?  Ja me hyväksymme,että he ovat vain yritys, joka puhuu hölynpölyä myydäkseen meille asioita. Ja he tekevät sitä valitettavasti myös lääketieteen maailmassa. Joten turhautumiseni ei oikeastaan kohdistu niinkään heihin, vaikka olisi mukavaa, jos he olisivat hieman eettisempiä, vaan psykiatrian ammattikuntaan, joka on unohtanut, mikä on oikea raja lääketieteellisen tieteenalan ja voittoa tavoittelevan teollisuuden välillä.  Tietenkin on oltava vuorovaikutuksessa, mutta on oltava rajat ja standardit, ja on oltava tieteellinen ja eettinen eikä vain toisteta lääkeyhtiöiden sanomaa. Mutta seuraa rahaa. Lääkeyhtiöt ovat heittäneet niin paljon rahaa ammattijärjestöihin ja tutkimuslehtiin, jotka kaikki julkaisevat lääkeyhtiöiden mainoksia. Amerikassa koko neuropsykofarmakologian tiedekunta on lääkeyhtiöiden omistuksessa. Kyse ei ole vain yhden professorin nimittämisestä sinne. He omistavat osan tiedekunnista.  Suurin osa jatko-opinnoista Amerikassa lääkäreiden valmistumisen jälkeen on lääkeyhtiöiden rahoittamaa ja ylläpitämää. He ovat kadottaneet rajan itsensä ja voittoa tavoittelevan teollisuuden välillä. Se heidän on palautettava, ennen kuin he voivat saada takaisin yleisön luottamuksen. Uskon, että psykiatrian piirissä on monia psykiatreja, jotka yrittävät tehdä niin, ja he ovat erittäin turhautuneita ammattijärjestöihinsä, jotka eivät ota asianmukaista kantaa lääkeyhtiöihin kaiken sen rahan takia, josta he hyötyvät.  Tiedän, että tämä on pelkistys, mutta tiedäthän useimmilla alueilla, jos haluat tietää, mitä tapahtuu, seuraat rahaa, eikö niin? Ja pelkäänpä, että se pitää paikkansa tällä alalla. Ja vaikka ajattelemmekin toimivamme näyttöön perustuvassa maailmassa, pelkäänpä, että psykiatria ei ole sitä. Hieman saarnaavaa. Anteeksi.    LOPUKSI   Piia: Luulen, että meiltä on loppumassa aika tässä jaksossa. Ja seuraava jaksomme on muutaman kuukauden kuluttua. Ehkä toukokuussa, ja aiheemme on antipsykootit. Joten jatkamme tätä sarjaa, ja meillä on ainakin psykoosi ja mielestäni vaihtoehdot myös suunnitelmissamme tulevaisuutta varten.  Ja haluaisin sanoa katsojillemme, että jos pidät näistä jaksoista, vaikka nämä ovat haastavia aiheita ja mielestäsi näistä aiheista pitäisi keskustella enemmän, jaa tämä jakso ystävillesi ja kerro ihmisille, että kyseenalaistamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin. Mielestäni tämä on meille todella tärkeä keskustelunaihe ja ihmisten on hyvä todella ymmärtää ongelmat, joita meillä on, kun käytämme tätä nykyistä ajattelutapaa, ja miksi tarvitsemme paradigman muutoksen mielenterveydessä. Onko jotain mitä haluaisit sanoa lopuksi?  John: No, kyllä, vain muistuttaakseni ihmisiä, etteivät he lopettaisi lääkkeiden ottamista tai vähentäisi niitä tämän podcastin takia, ja myönnän, että jotkut ihmiset kokevat nämä lääkkeet hyödyllisiksi.  Ja vielä kerran muistuttaakseni, että jos aiot lopettaa, tee se hyvin hitaasti ja varovasti omalla tavallasi ja hyvin hitaasti aivan lopussa. Ja vain kiittääkseni sinua Piia, että järjestit tämän kaiken. Nautin todella keskustelusta kanssasi. Mielestäni on todella tärkeää, että ihmiset käyvät näitä keskusteluja. Joten kiitos paljon, että pyysit minua ja järjestit kaiken tämän. Arvostan sitä.  Piia: Ja kiitos. Arvostan aikaasi, ja että käytit aikaasi täällä kanssani keskustellaksesi näistä aiheista. Ja nyt lopetetaan tältä päivältä. Hei hei. John: Hei hei.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatriasta-diagnooseista-ihmisyydesta-vieraana-jani-kajanoja/]   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle] -sähköpostikurssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulletoivoa toipujan polulle * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&text=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&subject=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F&title=Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fmita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista%2F%20Mit%C3%A4%20sinun%20t%C3%A4ytyy%20tiet%C3%A4%C3%A4%20masennusl%C3%A4%C3%A4kkeist%C3%A4%20%7C%20Professori%20John%20Read The post Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Professori John Read [https://blogi.astettaparempielama.fi/mita-sinun-taytyy-tietaa-masennuslaakkeista/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

13 mrt 202657 min
aflevering Psykiatriset diagnoosit | Professori John Read artwork

Psykiatriset diagnoosit | Professori John Read

* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&text=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&subject=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&title=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F%20Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read Psykiatriset diagnoosit – Professori John Read | Tämä jakso on osa keskustelusarjaa [https://astettaparempielama.fi/jr], jota teen yhdessä professori John Readin kanssa. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Lisään suomenkielisen tekstityksen videoon piakkoin.   PSYKIATRISET DIAGNOOSIT – PROFESSORI JOHN READ   Kirjasuositukset: A Straight Talking Introduction to Psychiatric Diagnosis – Lucy Johnstone A Straigh Talking Introduction to the Power Threat Meaning Framework – An Alternative to Psychiatric Diagnosis – Mary Boyle & Lucy Johnstone Drop the Disorder – Edited by Jo Watson   JOHDANTO   Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja olen täällä tänään kolmatta jaksoa varten professori John Readin kanssa. Mukava olla täällä kanssasi, John. Ja teemme tämän jakson psykiatrisista diagnooseista osana sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin – ja peräänkuulutamme inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. On todella ilo olla täällä kanssasi jälleen ja keskustella näistä tärkeistä aiheista. John: Mukava olla täällä. Säädän vähän ääntä. Mukava olla täällä. Hyvää uutta vuotta kaikille – vähän myöhässä tosin. Piia: Kyllä. Samoin minunkin puolestani. Ja lyhyenä esittelynä: jos joku ei tunne sinua, olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa sekä Kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja. Ja minä olen entinen psykiatrinen potilas, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja monista asioista innostuva ihminen. Tykkään käyttää erityisesti blogia, kuvituksia ja podcastiani haastamaan psykiatrian valtavirran näkemyksiä, koska koen, että tästä aiheesta on paljon puhuttavaa. Miten voisimme tehdä asioita paremmin, auttaa ihmisiä paremmin ja ajatella näitä asioita eri tavalla? Ja juuri sitä me täällä teemme: keskustelemme näistä teemoista ja tarjoamme vaihtoehtoja ja ideoita siitä, miten voisimme edetä parempaan suuntaan. Mutta tänään aiheena ovat psykiatriset diagnoosit. Ajattelin, että voisin ehkä jakaa hieman omaa tarinaani lähtökohdaksi. Olen aiemmin maininnut, että olen lopettanut lääkityksen useita vuosia sitten. Itse asiassa tämän vuoden lopussa tulee 10 vuotta siitä, kun olen ollut ilman lääkkeitä, eli siitä on jo melko pitkä aika. Aloitin ensimmäisen lääkkeen lopettamisen omatoimisesti, koska en saanut psykiatria suostumaan siihen. Hän oli hyvin huolissaan ja sanoi, että tämän diagnoosin kanssa ei todennäköisesti ole hyvä idea lopettaa lääkitystä. Siksi päätin aloittaa itse. Sen jälkeen menin takaisin hänen luokseen keskustelemaan lopuista lääkkeistä ja pyysin häntä tekemään minulle vieroitussuunnitelman. Ja jälleen kävimme saman keskustelun: tämän diagnoosin kanssa se ei ole kovin hyvä idea. Diagnoosini oli tuolloin skitsoaffektiivinen häiriö, ja se oli ollut sama jo useiden vuosien ajan. Päädyin pitämään hänelle eräänlaisen miniluennon psykiatrisen diagnoosijärjestelmän historiasta: siitä, miten se on syntynyt, mitä tiedän psykiatrian historiasta ja koko järjestelmän taustoista. Kerroin hänelle käytännössä, että minä tiedän. Tiedän tämän diagnoosijärjestelmän ongelmista. Ja tämän miniluennon jälkeen hän sanoi minulle, että psykiatria ei ole tarkka tieteenala, ja että potilas voi saada kolme eri diagnoosia riippuen siitä, kenen vastaanotolla käy ja missä vaiheessa sairautta tai elämäntilannetta on. Ja että tämä diagnoosi, joka minulla oli, on eräänlainen psykiatrian “romukoppa”, sellainen, johon päädytään usein silloin, kun mikään ei oikein sovi. Olin järkyttynyt. Tarvittiin tuo miniluento ja se, että kerroin mitä tiedän, ennen kuin hän ylipäätään sanoi mitään siihen suuntaan, että ehkä siinä, mitä sanon lääkkeiden lopettamisesta, voisi olla jotain perää. Ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Mitä sinä ajattelet, voimme puhua psykiatristen diagnoosien hyvistä ja huonoista puolista sekä vaihtoehdoista,  mutta mistä haluaisit aloittaa?   DIAGNOOSIEN HYÖDYT   John: No, tuo on mielenkiintoinen tarina, Piia. Ja uskon, että on melko tavallista, että diagnooseja käyttävät ihmiset eivät myönnä niiden epätarkkuutta ja subjektiivisuutta. Oli psykiatrilta hyvä asia myöntää, että eri ihmisiltä voi saada eri diagnoosin. Mutta kuten sanoit, useimmille tätä ei kerrota. Heille annetaan diagnoosi ikään kuin se olisi yhtä luotettava ja pätevä kuin useimmat lääketieteelliset diagnoosit, vaikka se ei ole sitä. Sait siis lopulta rehellisen vastauksen, mutta olisi ollut hyödyllistä kuulla se aiemmin. Ja olisi tärkeää, että useammat ihmiset kuulisivat tämän: diagnoosit ovat parhaimmillaankin arvioita tai arvauksia siitä, mitä saattaa olla meneillään. Kun luennoin opiskelijoille psykiatrisista diagnooseista, aloitan aina positiivisista puolista, koska niitäkin on. On syitä, miksi lääkärit, psykologit ja muut käyttävät diagnooseja. Perusajatus on se, että jos niputetaan erilaisia asioita yhteen ja annetaan niille nimi, syntyy jonkinlainen kategoria, yhteinen kieli. Esimerkiksi omalla alallani, psykoosissa: jos kutsutaan äänten kuulemista, paranoidisia ajatuksia, ajattelun häiriöitä ja muita vastaavia ilmiöitä… Voit tarkastella näitä ilmiöitä yksittäin, tai voit ryhmitellä ne yhteen kategoriaan ja antaa niille nimen, jonka kaikki tunnistavat. Se on tavallaan se kokoelma asioita. Näin voidaan tehdä myös tutkimusta. Jos esimerkiksi haluat tutkia niin sanottua pakko-oireista häiriötä, sinun täytyy tietää, että ryhmittelemme yhteen monia asioita, kuten käsien toistuvaa pesemistä tai tarvetta tarkistaa yhä uudelleen, että ovi on lukossa ennen kuin lähdet kotoa. Jos tarkastelet näitä asioita erikseen, et pääse kovin pitkälle. Mutta jos etsit tietoa pakko-oireisesta häiriöstä, löydät valtavasti tutkimusta, koska muutkin käyttävät samaa termiä. Eli hieman pitkästi sanottuna kyse on yhteisestä kielestä, jolla on joitakin etuja. Ja ihmisaivot tekevät tätä joka tapauksessa, ne luokittelevat asioita ja nimeävät niitä. Se on väistämätöntä. Mutta tällä alalla on tärkeää, että ne asiat, joita ryhmittelemme yhteen, oikeasti kuuluvat yhteen ja auttavat meitä ymmärtämään jotain. Diagnoosin tekemisen idea, kuten lääketieteessä yleensäkin, on tunnistaa kaksi keskeistä asiaa, syyt ja ehkä vielä tärkeämpänä hoito. Se on diagnoosin tarkoitus. Kysymys kuuluu, tekevätkö psykiatriset diagnoosit tätä? Väittäisin, että pääosin eivät. Mutta pysytään vielä hetki positiivisissa puolissa, luokittelun ja yhteisen kielen lisäksi. Diagnoosi luo eräänlaisen selityksen, tai oikeastaan illuusion selityksestä. Kun menemme lääkäriin ja kuvailemme oireitamme, oli kyse sitten fyysisistä tai psyykkisistä oireista, viimeinen asia, jonka haluamme kuulla, on että ”en tiedä, mistä on kyse”. Haluamme kuulla: ”Tiedän, mistä on kyse. Tämä on se tai tämä on jokin tietty häiriö.” Se voi tuoda suurta helpotusta, erityisesti mielenterveyden ja psyykkisen kuormituksen alueella, kun asiantuntija kuuntelee ja sanoo, tiedän, mikä tämä on. Se tarkoittaa, että muillakin on sama asia. Et ole yksin. Toivottavasti se tarkoittaa myös, että ammattilainen tietää, mitä tehdä, koska hän on nähnyt tämän ennenkin. Siksi diagnoosi voi tuntua lohdulliselta. Hyvin usein vanhemmat kokevat suurta helpotusta saadessaan diagnoosin lapselleen. Siihen voidaan palata myöhemmin. Diagnoosi voi siis tuoda helpotusta ja tunteen siitä, että nyt tiedän, mistä on kyse. Se voi alkaa selittää monia vaikeuksia. Nyt ymmärrän, miksi teen näin tai noin. Aiemmin saatoin ajatella olevani huono ihminen tai jotain muuta, mutta nyt se johtuu tästä häiriöstä. Itse asiassa pyydän opiskelijoitani keksimään itselleen oman diagnoosin, jotta he voivat selittää sillä kaiken mahdollisen. Sanon heille, että oma diagnoosini on kiero-Bob-häiriö. Tiedän, että minulla on se, koska teen asioita, joita kiero-Bob-häiriöstä kärsivät tekevät, eli monia typeriä asioita. Ja aina kun teen jotain todella typerää tai loukkaavaa, voin sanoa, en voi sille mitään, minulla on kiero-Bob-häiriö. Kannustan opiskelijoita keksimään oman diagnoosin havainnollistamaan tätä. Se on vähän hassu esimerkki, mutta pointti on vakava. Ihmiset kokevat usein paljon helpotusta diagnoosista, ainakin lyhyellä aikavälillä. Tutkimukset viittaavat siihen, että diagnoosi tuo lyhytaikaista helpotusta, mutta myöhemmin voi paljastua monia haittavaikutuksia, joihin voimme palata. On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että diagnoosi voi olla hyödyllinen, erityisesti silloin kun ihminen on hyvin ahdistunut ja hämmentynyt. Lyhyellä aikavälillä se voi tuoda paljon helpotusta. Se on houkuttelevaa myös siksi, että meidän ei tarvitse pohtia vaikeuksien todellisia syitä, jotka ovat usein kipeitä asioita. Diagnoosi lohduttaa, koska se antaa selityksen, mutta myös siksi, että meidän ei tarvitse mennä epämiellyttäviin asioihin.   DIAGNOOSIEN ONGELMAT   John: Siinä olivat hyvät puolet. Voin lyhyesti listata tärkeimmät haitat, ja voimme sitten palata niihin tarkemmin. Ensinnäkin tieteellinen näkökulma, diagnoosien luotettavuus ja pätevyys ovat heikkoja. Toiseksi ne jakavat ihmiset kategorioihin, vaikka todellisuudessa ihmisten käyttäytyminen on jatkumoilla. Kolmanneksi ne paikantavat ongelman täysin yksilöön, irrottavat sen kontekstista ja viittaavat lääketieteelliseen syyhyn. Ja neljänneksi ne lisäävät stigmaa. Nämä ovat keskeiset huolenaiheet. Voimme syventyä johonkin näistä, jos haluat. Onko sinulla jokin näkemys siitä, mistä aloittaisimme, tai tuleeko sinulle mieleen muita, Piia? Tarkoitan, että sinä olet kokenut tämän itse. Olet ollut näiden diagnoosien kohteena. Tuleeko sinulle mieleen muita haittoja tai hyötyjä, joita en ole maininnut? Piia: Mieleeni tulee pari asiaa. Nämä eivät ehkä ole mitään täysin uusia näkökulmia, mutta muutama huomio, jonka haluaisin tuoda esiin. Ensinnäkin se helpotuksen tunne, kun saa diagnoosin, on hyvin ymmärrettävä, koska useimmilla meistä on oletus, että tämän taustalla on tiede. Että nyt he tietävät, miten minua voidaan auttaa. Nyt he tietävät, mikä minussa on “vikana”, ja nyt he osaavat auttaa. Se voi olla todella lohdullista, että nyt tiedän, mistä on kyse. Vasta vuosien tai jopa vuosikymmenten jälkeen voi käydä ilmi, että tämä ei olekaan niin todenmukainen käsite kuin oletimme. Koska meillä ei ole mitään objektiivista mittaria, jolla voisimme tarkistaa sen paikkansapitävyyden. Eli nämä eivät ole samanlaisia kategorioita kuin monet muut lääketieteen diagnoosit. Yksi ongelma on mielestäni myös se, että kun annamme ihmiselle diagnoosin tai leiman, siitä tulee hyvin voimakas linssi, jonka läpi katsomme tätä ihmistä. Se on kuin eräänlainen vääristävä peili. Ajattelen joskus huvipuistoja, joissa on sellaisia peilitaloja, joissa peilit vääristävät kuvaa ja tekevät siitä kummallisen. John: Kyllä, hullujen peilien talo. Piia: Niin, juuri sellainen. Minusta tuntuu, että diagnoosi voi toimia vähän kuin tällainen vääristävä peili, koska jopa täysin ymmärrettävät reaktiot alkavat näyttää oudoilta, kun niitä tarkastellaan diagnoosin läpi. Yksi valitettavimmista asioista on se, että tiettyjen diagnoosien kohdalla lääkäri voi alkaa katsoa sinua ikään kuin epäillen, voinko uskoa sinua. Kerrotko todella kokemuksistasi, vai onko niissä jotain vääristynyttä. Esimerkiksi ihan tavalliset keskustelut, joita olen viime aikoina käynyt ystäväni kanssa. Olemme jutelleet hengellisistä asioista, filosofisia pohdintoja, kaikenlaisia erikoisia asioita. Ne voivat näyttää erikoisilta, jos vastapäätä on psykiatri. Hän voi katsoa sinua eri tavalla, jos puhut sellaisista asioista, verrattuna siihen, että puhut niistä  ystävän kanssa, eri kontekstissa, ilman diagnoosilinssiä.  Ja tämä on mielestäni yksi keskeisistä ongelmista diagnooseissa, emme enää kuule tai näe ihmistä samalla tavalla, jos pidämme diagnoosia faktana hänestä. Halusin vain lisätä tämän näkökulman. John: Kyllä, se voi vääristää käsitystämme ihmisestä. Ja tämä alkaa jo itse diagnosointiprosessissa. Jos minun tehtäväni on tehdä diagnoosi, en oikeastaan kuuntele sinua. Kuuntelen sitä, täyttyvätkö tietyt kriteerit. Jos yritän arvioida, onko kyse skitsofreniasta, kuuntelen vain, onko hallusinaatioita, merkitsen sen, onko harhaluuloja, merkitsen sen. En kuuntele sitä, mitä äänet sanovat. En kuuntele ajatusten sisältöä. En kuuntele, mitä elämässäsi tapahtuu. Se alkaa jo siitä, ja kun diagnoosi on annettu, vaikutus vahvistuu entisestään. Jos joku saa skitsofreniadiagnoosin ja suuttuu jostain, se voidaan tulkita oireeksi. Mutta jos hän ei suutu, sekin voidaan tulkita oireeksi, koska se nähdään negatiivisena oireena. Eli tavallaan ei voi “voittaa”. Samoin jos sinulla on ahdistuneisuushäiriödiagnoosi, jokainen ahdistuksen tunne voidaan tulkita häiriön oireeksi, sen sijaan että ajateltaisiin, että kuka tahansa kokisi ahdistusta tässä tilanteessa. Eli olen samaa mieltä kanssasi, hieman pitkän kaavan kautta sanottuna. Ja siksi diagnoosista voi olla vaikea päästä irti, koska muut alkavat nähdä sinut sen kautta. Puhutaanko jostakin näistä haitoista tarkemmin? Voisin aloittaa kategorisoinnista, koska se on sekä hyöty että haitta. Ihmisaivot luokittelevat asioita väistämättä. Mutta ongelma on, että ihmisen käyttäytyminen on liian monimutkaista mahtuakseen selkeästi lokeroihin. Jos otetaan esimerkkinä masennus, ei ole niin, että jotkut ihmiset ovat masentuneita ja muut eivät. Tunteet eivät ole kategorioita, vaan jatkumoita. Jo yhden päivän aikana voimme liikkua asteikolla nollasta sataan ylös ja alas. Viikon aikana vaihtelu on vielä suurempaa, ja kuukauden aikana vieläkin laajempaa. Ja se, miltä sinusta tuntuu, riippuu myös siitä, mihin aikaan päivästä sinulta kysytään. Jos tekisit oikeasti kunnollisen arvioinnin masennuksesta diagnoosin sijaan, sinun pitäisi kysyä esimerkiksi, mikä oli pahin olo, jonka koit tässä kuussa, mikä oli paras olo, mitä tapahtui sinä tiistaina, kun tunsit olosi erityisen huonoksi. Kysymys ”miksi juuri nyt?” on paljon hyödyllisempi kuin pelkkä diagnoosi. Mutta kun joku sijoitetaan masennuskategoriaan, menetetään paljon tietoa. Huomiotta jää esimerkiksi se, että hän ei ole aina masentunut tai että hänellä on myös kyky voida paremmin. Ihmiset tuntevat olonsa usein huonoksi silloin, kun elämässä tapahtuu masentavia asioita. Emme siis sovi kovin hyvin kategorioihin, ja jonkun sijoittaminen lokeroon voi lukita hänet sinne. Tämä liittyy myös siihen, mistä puhuit aiemmin, koska ihmiset alkavat nähdä sinut sen kautta. Jos jollakulla on masennusdiagnoosi ja hän tuntee surua, perhe saattaa ajatella, että oireet palaavat. Mutta todellisuudessa hän vain tuntee surua, koska jotain surullista on tapahtunut. Siksi meidän pitäisi keskittyä jatkumoihin, ei kategorioihin. Tähän liittyy myös se, että diagnoosi paikantaa ongelman kokonaan yksilöön. Ajatellaan, että ihmisellä on jokin asia sisällään. Se ei ole hänen elämäntilanteessaan, menneisyydessään tai lapsuudessaan, vaan hänessä itsessään. Ja tästä syntyy kehäpäätelmä. Miksi joku on masentunut? Koska hänellä on masennushäiriö, joka tekee hänet masentuneeksi. Se ei oikeasti selitä mitään. Se luo vain illuusion selityksestä, mutta todellisuudessa se on pelkkä kehä. Ja mikä tärkeämpää, se sijoittaa ongelman yksilöön. Silloin ongelma ei ole enää niissä asioissa, jotka elämässä ovat masentavia. Ajatellaanpa vaikka nykyistä maailman tilannetta, josta puhuimme ennen nauhoitusta. Jos joku ei ole tällä hetkellä lainkaan huolissaan tai vähän masentunut maailman tilanteesta, hän ei ehkä ole kovin hyvin perillä todellisuudesta, tai hän on löytänyt tavan suojautua siltä. Miten voisi olla tuntematta edes jonkinlaista huolta tässä tilanteessa? Tämä on yksi diagnoosien ongelmista, ne sijoittavat kaiken sinuun. Muistan, olen ehkä maininnut tämän aiemmin, olin 20 vuotta Uudessa-Seelannissa. Maorit eivät voineet ymmärtää, miksi me länsimaalaiset toimimme niin, että kun joku voi todella huonosti, on masentunut tai itsetuhoinen, hänet viedään pois perheensä luota ja hänen kanssaan keskustellaan kahdestaan vastaanotolla. Ja perheelle ei voida kertoa, mitä siellä tapahtui, luottamuksellisuuden vuoksi, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta heidän näkökulmastaan se ei käynyt järkeen. He tekevät päinvastoin. Kun joku voi todella huonosti, he kokoavat yhteen mahdollisimman monta ihmistä laajennetusta perheestä ja kysyvät, mikä on meidän ongelmamme ja mitä voimme tehdä yhdessä. He eivät ymmärrä, miten ihmisen tilannetta voi ymmärtää jättämällä huomiotta kaiken, mitä hänen elämässään tapahtuu. Tämä yksilöllistäminen saa meidät ohittamaan sosiaalisen kontekstin ja luo samalla ajatuksen, että ihmisessä on jokin häiriö tai sairaus. DSM, eli diagnostiikan käsikirja, sanoo olevansa neutraali syiden suhteen, mutta puhuu oireista ja häiriöistä. Se selvästi asettaa nämä ilmiöt lääketieteelliseen kehykseen. Oma näkemykseni on, että nämä eivät ole lääketieteellisiä ilmiöitä. Kuten sanoit aiemmin, näille ei ole olemassa mitään testejä. Ei ole biologisia markkereita yhdellekään näistä diagnooseista. Lääketieteessä diagnoosi perustuu usein verikokeeseen, kuvantamiseen tai johonkin vastaavaan, ei aina, mutta usein. Psykiatriassa tällaista ei ole. Ei ole verikokeita tai muita mittareita, jotka vahvistaisivat nämä käsitteet. Siinä muutamia keskeisiä ongelmia. On myös tämä hieman kuivempi puoli, tieteellinen näkökulma, johon voimme lyhyesti mennä. Se psykiatri, josta kerroit, myönsi lopulta, ettei taustalla ole kovin vahvaa tiedettä. Voin lyhyesti selittää luotettavuuden ja pätevyyden käsitteet. Luotettavuus tarkoittaa sitä, että eri arvioijat päätyvät samaan lopputulokseen. Jos kymmenen psykiatria kuuntelisi minua tunnin ja yrittäisi tehdä diagnoosin, kahdeksan tai yhdeksän heistä pitäisi päätyä samaan tulokseen. Psykiatriassa tällaisissa tutkimuksissa käy usein niin, että kymmenen arvioijaa antaa neljä tai viisi eri diagnoosia. Eli näiden diagnoosien luotettavuus on hyvin heikko. Se ei oikein riitä siihen, että niitä voitaisiin pitää tieteellisesti vahvoina käsitteinä.  Vain siksi, että eri lääkärit ja asiantuntijat käyttävät hyvin subjektiivisia kriteerejä päättäessään, kenellä on mikäkin diagnoosi. Tämä liittyy siis reliabiliteettiin, eli luotettavuuteen. Sitten on toinen käsite, validiteetti, joka tarkoittaa sitä, että jos jokin on pätevä tieteellinen käsite, sen pitäisi todella sisältää ne ominaisuudet, joita sillä väitetään olevan. Diagnoosin pitäisi esimerkiksi pystyä ennustamaan tulevaisuutta, kertomaan mikä sen kulku on. Se ei ole sairaus, mutta mitä se sitten onkin, sen pitäisi kertoa jotakin sen syistä ja hoitovasteesta. Eli reagoivatko kaikki tämän diagnoosin saaneet suurin piirtein hyvin lääkkeeseen A tai psykologiseen hoitoon B tai johonkin muuhun vastaavaan. Näillä diagnooseilla on kuitenkin hyvin heikko validiteetti. Ne eivät ennusta tulevaisuutta. Esimerkiksi omalta alaltani skitsofrenia. Sillä ei ole ennustavaa validiteettia lainkaan. Aikaisemmin oli ajatus, että kaikki tämän diagnoosin saaneet päätyvät hyvin huonoon tilanteeseen, ja että 90–95 prosenttia heistä päätyy erittäin huonoon kuntoon. Tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa lopputulokset diagnoosin saamisen jälkeen ovat täysin vaihtelevia. Jotkut kuulevat ääniä kerran tai kahdesti, ja siinä se. Toiset kuulevat niitä kolme kertaa viikossa koko loppuelämänsä. Joillakin nämä kokemukset tulevat ja menevät. Lopputulokset ovat täysin erilaisia. Yhteenvetona: näillä diagnooseilla ei useinkaan ole luotettavuutta. Niillä ei ole validiteettia, mikä tarkoittaa, etteivät ne ole tieteellisiä käsitteitä. Ja vielä tärkeämpää, ne eivät ole hyödyllisiä ennustamaan mitään tai kertomaan syitä, joihin pitäisi puuttua. Vielä yksi esimerkki. Omalta alaltani skitsofrenian diagnoosi DSM-järjestelmän mukaan, tämä suuri käsikirja, johon voimme palata myöhemmin, on eräänlainen psykiatristen diagnoosien raamattu. Skitsofrenian diagnoosiin tarvitaan kaksi viidestä oiretyypistä: aistiharhat, harhaluulot, ajattelun häiriöt, negatiiviset oireet ja katatonia. Ongelma on melko ilmeinen. Jos sinulla on esimerkiksi ainoastaan aistiharhoja ja harhaluuloja, ja minulla katatonia ja ajattelun häiriöitä, meillä ei ole mitään yhteistä, mutta saamme silti saman diagnoosin. Tieteessä tätä kutsutaan disjunktiiviseksi kategoriaksi, ja muilla tieteenaloilla se hylättäisiin välittömästi, koska se ei tarkoita mitään. Tämä on siis lyhyt versio aiheesta, joka voisi hyvin olla kolmen tunnin luento, jos se käydään perusteellisesti läpi. Mielestäni ihmisille pitäisi kertoa se, mitä sinullekin kerrottiin. Ihmisten pitäisi alusta alkaen tietää, etteivät nämä ole varsinaisesti tieteellisiä käsitteitä, vaan yrityksiä tiivistää asioita, likimääräisiä kuvauksia. Niihin ei kannata takertua liikaa. Parempi vielä olisi, etten käyttäisi niitä lainkaan, mutta palaamme siihen. Jos niitä kuitenkin käytetään, pitäisi olla rehellinen siitä, mitä ne ovat. Ei pitäisi antaa ihmisille väärää kuvaa siitä, että kyse olisi tarkasti määritellyistä tieteellisistä käsitteistä, joilla on biologinen syy, jonka voimme osoittaa, koska mikään tästä ei ole totta. Piia: Joo. Yksi palaute, tai ehkä voisi sanoa kritiikki, jonka olen saanut blogikirjoituksistani ja sisällöstäni, tuli psykiatriselta sairaanhoitajalta. Hän kirjoitti, ettei pidä tavasta, jolla puhun psykiatrisista diagnooseista, koska hänen mielestään se ei ole iso asia hoitotyötä tekeville lääkäreille ja hoitajille. Hänen mukaansa heille ei ole niin väliä, mikä potilaan diagnoosi on. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että kuulen hyvin toisenlaisia kokemuksia jatkuvasti, ja olen itsekin kokenut asian eri tavalla. Ymmärrän, ettei se ole kaikille yhtä merkityksellistä, mutta on paljon tilanteita, joissa tietty diagnoosi alkaa vaikuttaa siihen, millaisia tavoitteita ihmisellä voi olla elämässään. Tällaisia voivat olla esimerkiksi opintojen jatkaminen, työelämään palaaminen tai perheen perustaminen. Ja joissakin tapauksissa nämä voivat alkaa kuulostaa epärealistisilta juuri diagnoosin vuoksi. Tämä on yksi asia, jonka olen selvästi nähnyt. Toinen asia on se, että en usko kaikkien alalla työskentelevien ymmärtävän, kuinka suuri osa ihmisen identiteettiä diagnoosista voi tulla, ja kuinka merkittävä osa elämää se voi olla. Lisäksi diagnoosi voi ohjata sitä, millaista apua ihmiselle tarjotaan. Jos sanotaan, ettei ole oikeastaan muuta tehtävissä kuin lääkitys, ja että psykoterapia ei sovi sinulle tämän diagnoosin vuoksi, se on hyvin rajoittava viesti. Esimerkiksi minulle sanottiin, ettei psykoterapiasta olisi hyötyä, koska ongelmani olivat niin vakavia. Ei ollut mitään järkeä edes yrittää päästä terapiaan. Tämä oli sen psykiatrin näkemys siihen aikaan. Ja vielä yksi asia. Yksi asia, jota mielestäni voitaisiin tehdä nykyisessä järjestelmässä, jossa diagnoosi kuitenkin tarvitaan tiettyjen etuuksien tai palveluiden, kuten psykoterapian, saamiseksi, on se, että diagnoosista voitaisiin puhua työkaluna tässä nykyisessä järjestelmässä, ei niin että se olisi jotain, mitä ihmisellä “on”. Tässä nykyisessä järjestelmässä voisimme puhua siitä esimerkiksi näin: tässä järjestelmässä meidän täytyy antaa sinulle diagnoosi, jotta voit saada tiettyjä etuuksia. Ja tässä tilanteessa, jossa olet juuri nyt, näistä vaihtoehdoista voisimme ehkä käyttää tätä diagnoosia tähän tiettyyn tarkoitukseen, ei niin, että se olisi jotain mitä sinulla on, kuten että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tai masennus tai että se olisi osa sinun ominaisuuksiasi. Voisimme sanoa suoraan, että tässä järjestelmässä meidän täytyy antaa tämä diagnoosi tätä tarkoitusta varten. Ja näistä vaihtoehdoista tämä on jotain, mitä voimme käyttää kuvaamaan nykyistä tilannettasi. Se on mielestäni täysin eri asia kuin sanoa, että sinulla on tämä diagnoosi ja tämä häiriö. Ajattelen, että diagnoosia voi käyttää tässä nykyisessä järjestelmässä, jos siitä puhutaan rehellisesti. Ei niin, että ihmisille sanotaan heidän “omaavan” jotain sisällään, jonkin sairauden tai häiriön. Se on yksi keskeisistä ajatuksistani. John: Voisimme vain olla rehellisiä ja sanoa, että tämä on paras yrityksemme kuvata tilannetta. Voisimme kutsua sitä kuvaukseksi, eikö niin, jonkinlaiseksi nimikkeeksi. Piia: Niin, ja yksi tärkeä asia on korostaa nykyistä tilannetta, ei jotain pysyvää, koska on niin helppoa, että siitä tulee elinikäinen määritelmä. Voisimme sanoa hyvin selkeästi, että tämä kuvaa tämänhetkistä tilannetta, ja pitää avoimena mahdollisuuden muutokselle, elämän muuttumiselle, ihmisen tilanteen muuttumiselle. Se ei ole ihmisen pysyvä ominaisuus. Tämä on yksi minun ärsytyksen kohteistani. John: Juuri niin. Muistan, että kun työskentelin Yhdysvalloissa, monet meistä käyttivät diagnoosia, koska sellainen piti olla vakuutusta varten, järjestelmä perustuu vakuutuksiin. Me käytimme usein nimitystä sopeutumisreaktio, koska ajattelimme sen olevan vähiten leimaava vaihtoehto, väliaikainen sopeutumisreaktio. Ja selitimme asiakkaille, miksi käytimme sitä. Lopulta niin monet alkoivat käyttää sitä, että vakuutusyhtiöt lopettivat sen hyväksymisen. Eli kyllä, kyse on paljon siitä, miten diagnoosia käytetään ja miten se selitetään. Ei pitäisi luoda illuusiota, että on todella selitetty jotain tai että kyse on jostain ihmisen sisällä olevasta, varsinkaan pysyvästä. Minusta on jopa vastuutonta sanoa ihmiselle, että sinulla on tämä asia ja se tarkoittaa, ettet koskaan pysty tekemään tätä tai tuota. Ettet koskaan hyödy psykoterapiasta, ja sitten ihmetellään, miksi ihminen ei parane. Se on joskus sokeutta sille, miten oma toiminta vaikuttaa toiseen. Se on hyvä esimerkki siitä, miten sosiaalinen konteksti jätetään huomiotta, vaikka hoitava ammattilainen on itse erittäin merkittävä osa sitä kontekstia. Se on hyvin vaikutusvaltainen osa sinun sosiaalista ympäristöäsi siinä elämäntilanteessa. Ja tämä ympäristön osa kertoo sinulle, ettet tule koskaan paranemaan. Asiantuntija sanoo niin, ja häntä uskotaan. Toivon, että tämä on vähitellen vähenemässä, kun ihmiset alkavat ymmärtää, kuinka lamaannuttavaa ja vastuutonta on lukita joku tällaiseen käsitykseen itsestään, ihmisenä, jonka täytyy loppuelämänsä ajan alentaa odotuksiaan. Luulen, että näin on tapahtumassa. Minulla ei ole siitä todisteita, mutta ehkä se on toivoa. Haluaisin siirtyä yhteen tämän suurimmista haitoista, eli stigmaan. Tavallaan olemme jo puhuneet itsestigmaatiosta, siitä, mitä ihmiset alkavat kertoa itselleen. Sitä voisi kutsua itsestigmatisoinniksi diagnoosin perusteella. Mutta haluan puhua enemmän siitä, miten muut ihmiset reagoivat, kun diagnoosi tulee esiin, eikä se ole hyvä uutinen. On tutkimuksia, erityisesti omalla alueellani, psykoosissa ja skitsofreniassa, jotka osoittavat, että monille ihmisille, jopa melko monille, ystävien, perheen ja yleisön reaktiot diagnoosiin vaikuttavat heidän elämäänsä negatiivisemmin kuin alkuperäiset ongelmat, jotka johtivat diagnoosiin. Se kertoo, kuinka voimakas vaikutus sillä on. Ehkä sinullakin on esimerkkejä tästä. Kun diagnoosi annetaan ja muut saavat tietää siitä, on olemassa jonkinlaista järjestelmätason syrjintää työllistymisessä, asunnon vuokraamisessa ja matkustamisessa maasta toiseen. On yhä joitakin maita, joissa jos rastitat kohdan “mielenterveyden häiriö”, et pääse maahan jne. Eli tällaisia järjestelmätason vinoumia on olemassa, mutta minä puhun enemmän ihmisten välisestä tasosta tai yleisön sekä perheen ja ystävien käsityksistä. Eli jos sinulla on diagnoosi, ensimmäinen asia, mitä se tekee, tai yksi keskeinen vaikutus on se, mistä olemme jo puhuneet. Diagnoosi viittaa lääketieteelliseen selitykseen, johonkin mikä on “vikana” aivoissa, eli siihen että ihminen on biologisesti erilainen kuin muut. Tämä lisää käsitystä siitä, että henkilö on arvaamaton, ettei hän ole vastuussa käyttäytymisestään, ja se lisää käsitystä ongelman vakavuudesta. Pessimismi toipumisen suhteen, eli ajatus siitä, että ihminen ei tule koskaan paranemaan, koska hänellä on tämä diagnoosi, tämä asia sisällään, joka on pysyvästi olemassa. Ja sitten ehkä yksi merkittävimmistä vaikutuksista on se, että se lisää käsityksiä vaarallisuudesta, mikä puolestaan lisää pelkoa ja halua ottaa etäisyyttä. Nämä yhdessä ovat hyvin voimakkaita tekijöitä. Tämä näkyy erityisesti psykoosin kohdalla, mutta monet näistä ilmiöistä pätevät myös muihin diagnooseihin. Skitsofrenia on ehkä kaikkein leimaavin, se on myönnettävä, mutta muutkin diagnoosit voivat leimata. Se on vähän kuin sanoisi, että hei, olen John, voin olla vaarallinen. Kukaan ei tiedä, milloin saatan muuttua väkivaltaiseksi, ja silloin en ole vastuussa käytöksestäni. Haluaisitko silti olla ystäväni, antaa minulle työpaikan tai jättää lapsesi hoitooni? Nämä mielikuvat ovat hyvin voimakkaita, ja niitä on toistuvasti havaittu tutkimuksissa ympäri maailmaa. Klassinen koe on sellainen, jossa ihmisille näytetään video henkilöstä ja annetaan kaksi eri selitystä. Toisessa annetaan psykiatrinen diagnoosi biologisine selityksineen. Toisessa kerrotaan, että henkilö on käynyt läpi kriisin, esimerkiksi hänen äitinsä on kuollut tai hän on nähnyt onnettomuuden. Asenteet ovat täysin erilaisia. Ihmiset eivät pelkää eivätkä etäänny henkilöstä, joka on hyvin järkyttynyt, kun he näkevät tilanteelle ymmärrettävän elämänhistoriallisen syyn. He ajattelevat, että minäkin olisin tuossa tilanteessa järkyttynyt. Nämä leimat ovat siis hyvin voimakkaasti stigmatisoivia ja voivat olla ihmisille hyvin lamaannuttavia. Siksi ajattelen, että jo pelkästään tieteellisen perustan puutteen lisäksi meidän pitäisi olla todella varovaisia ennen kuin annamme tällaisia määritelmiä ihmisille. Ja kuten sanoimme, erityisesti tämä toipumiseen liittyvä pessimismi on ongelmallista, ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eivät parane. Se on itsensä toteuttava ennuste, jonka asiantuntijat istuttavat ihmisiin. Usein täysin hyvässä tarkoituksessa. On tärkeää sanoa, että ihmiset yrittävät aidosti auttaa ja selittää, mitä on meneillään. Kuten olemme todenneet, lyhyellä aikavälillä se voi auttaa, mutta pitkällä aikavälillä yleensä ei. Piia: Joo, mieleeni tuli pari asiaa. Ensinnäkin muistan saaneeni Instagramissa viestin henkilöltä, joka sanoi, että kyllä, tiedän että minulla on masennusdiagnoosi, mutta toivoisin, että ystäväni ja perheeni ymmärtäisivät, että voin joskus turhautua ihan vain siksi, että jokin asia turhauttaa. Se ei ole aina merkki tai oire tästä masennuksesta. Ja ehkä vielä surullisempi puoli tässä ilmiössä on se, että se voi joissakin tilanteissa mahdollistaa myös ihmisten hyväksikäytön. Toiset voivat aina palata siihen, että ei, et ymmärrä tätä oikein, koska tämä on osa sairauttasi. On myös ihmisiä, joilla on psykiatrinen diagnoosi ja jotka sanovat lääkäreille ja hoitajille, että ette kuuntele minua, ette ymmärrä minua. Ja tämäkin voidaan tulkita diagnoosin kautta, että henkilöllä ei ole sairaudentuntoa tai hän ei ymmärrä omaa tilannettaan. Tässä on paljon asioita, jotka voivat olla hyvin hämmentäviä ja kuormittavia kokea. On yksi asia kamppailla elämässä, mutta on aivan eri asia, että muut ihmiset sanovat sinulle, että kamppailusi ei johdu siitä, mistä itse ajattelet sen johtuvan. Esimerkiksi jos parisuhteessa on ongelmia, yhtäkkiä kyse ei olekaan suhteesta vaan sinun “sairaudestasi”. Psykiatriassa on tavallaan monia häkkejä, ja yksi niistä on tämä tapa nähdä kaikki tämän linssin läpi. Ihminen voi kokea olevansa hyvin rajoitettu, koska hänellä on jo valmiiksi vaikeuksia elämässään, ja lisäksi vielä se, ettei häntä kuulla, ei kuunnella eikä nähdä sellaisena kuin hän itse kokee olevansa. Keskustelin ystäväni kanssa, joka oli puhunut skitsofreniasta muiden kanssa. Hänelle sanottiin, että on vaikea uskoa, ettei skitsofrenia olisi oikea sairaus, koska nämä ihmiset ovat niin samanlaisia. Kommentoija sanoi nähneensä monia tällaisia ihmisiä, ja he ovat niin samankaltaisia, että on vaikea ajatella, ettei kyse olisi sairaudesta. Ja tässä on mielestäni toinen riski. Emme välttämättä näe, johtuuko samankaltaisuus tästä niin sanotusta sairaudesta vai hoitojen vaikutuksista, esimerkiksi antipsykoottisista lääkkeistä. Mitä me oikeastaan näemme? Näemmekö lääkkeiden yhteisiä vaikutuksia vai näemmekö samankaltaisuuksia ihmisissä, joilla on sama diagnoosileima? Tämä on mielestäni yksi valitettavista asioista. Koska meillä ei ole objektiivisia mittareita, kuten verikokeita tai muita, on hyvin helppoa ajatella, että tällä henkilöllä on masennus, annamme hoitoa ja sitten hänelle ilmaantuu lisää psykiatrisiksi oireiksi luokiteltuja ilmiöitä. Emmekä välttämättä näe, että ne voivat olla haittavaikutuksia tai hoidon aiheuttamia oireita. Niin päädymme tilanteeseen, jossa henkilöllä oli aluksi masennusdiagnoosi, ja sitten päädymme useisiin eri diagnooseihin. Ja ajattelemme, että nyt saamme tarkemman kuvan tästä ihmisestä. Ikään kuin saisimme tarkemman diagnoosin eikä kyse ole enää masennuksesta. Esimerkiksi minun kohdallani aluksi kyse oli masennuksesta, sitten tilanne “paheni” ja lopulta sain skitsoaffektiivisen häiriön diagnoosin. Yksi valitettava asia tässä on mielestäni se, että emme tiedä, milloin siirrymme sairauden hoitamisesta hoitojen vaikutusten hoitamiseen, jos tämä käy järkeen. Se on yksi keskeisistä ongelmista, koska meillä ei ole mitään mittareita tai keinoja mitata tätä. Voi käydä niin, että henkilöllä on masennus, hän saa myöhemmin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin, eikä kyse välttämättä ole siitä, että tämä “oikea” diagnoosi olisi paljastunut, vaan kyse voi olla hoitojen vaikutuksista. Se on yksi valitettavista asioista. John: Kyllä, ja yksi suurimmista esimerkeistä psykoosin alueella ovat niin sanotut negatiiviset oireet. Selitän lyhyesti kuulijoille. Negatiiviset oireet tarkoittavat asioiden puuttumista, tunteiden puuttumista, sosiaalisen elämän puuttumista, eräänlaista latistumista ja kyvyttömyyttä kokea mielihyvää. Juuri nämä ovat antipsykoottisten lääkkeiden vaikutuksia. Sitä nämä lääkkeet tekevät. Ne ovat hyvin voimakkaita rauhoittavia lääkkeitä. On lähes mahdotonta erottaa, mikä on niin sanottu negatiivinen oire ja mikä lääkkeen vaikutus. Mainitsit myös sairaudentunnon puutteen. Se on yksi asioista, jotka ärsyttävät minua eniten. Jos yrität selittää lääkärille, että en usko, että minulla on sairaus, vaan että tämä johtuu siitä ja siitä, se tulkitaan usein sairaudentunnon puutteeksi. Ja tämä nähdään oireena siitä sairaudesta, jonka sanot, ettei sinulla ole, mutta jonka lääkäri sanoo sinulla olevan. Mitä enemmän yrität selittää, sitä vakuuttuneemmaksi lääkäri tulee siitä, että olet “oikeasti sairas”. Et voi puhua itseäsi ulos siitä tilanteesta. Se on täydellinen kaksoissidos. Ja kun siihen lisätään valta-asetelma, tilanne on mielestäni hyvin ongelmallinen. Se, että ihmiselle sanotaan, että jos olet eri mieltä kanssani, se on oire sairaudestasi, ei ole hyväksyttävää. Haluan vielä selventää yhtä asiaa, koska tällaisen keskustelun kuuntelija saattaa ajatella, että väitämmekö me, ettei näitä asioita ole olemassa. Kun minä sanon, että skitsofreniaa ei ole olemassa, en tarkoita, etteivät ihmiset kuulisi pelottavia ääniä tai etteivät he kokisi vainoharhaisuutta. Olen työskennellyt koko elämäni tällaisten ihmisten kanssa. Tiedän, että nämä kokemukset ovat todellisia ja voivat olla hyvin ahdistavia. Sanon vain, että näiden asioiden niputtaminen yhteen ja nimeäminen ei auta meitä ymmärtämään niitä. Emme väitä, etteivät ihmiset kärsisi, vaan että nämä nimikkeet eivät auta. Ajattelin vain selventää tämän, koska se on yleinen reaktio.   ADHD-DIAGNOOSISTA   John: Pitäisikö meidän puhua myös nykyisestä trendistä, jossa yhä useammat ihmiset saavat ADHD-diagnoosin ja vastaavia? Se on aika keskeinen aihe, jos puhutaan diagnooseista. Taustaksi, DSM-luokituksesta on julkaistu viisi versiota vuodesta 1952 alkaen. Ensimmäinen oli noin sadan sivun mittainen, nykyinen on 964 sivua pitkä. Sanon usein opiskelijoilleni, että jos et löydä itseäsi tästä kirjasta kolme tai neljä kertaa, sinun kannattaa hankkia elämä. Me kaikki löydämme itsemme sieltä useaan kertaan. En mene siihen nyt tarkemmin, mutta pointti on, että vuoteen 2013 asti ADHD oli lapsuuden häiriö. DSM-5:ssä tehtiin monia muutoksia ilman varsinaista tieteellistä perustaa, ja yksi niistä oli se, että ADHD määriteltiin myös aikuisten häiriöksi. Monet asiantuntijat varoittivat jo silloin, että tämä johtaa valtavaan kasvuun ADHD-diagnooseissa ja siihen, että ihmiset alkavat selittää monia elämänsä asioita tämän diagnoosin kautta, sekä siihen, että ADHD-lääkkeiden käyttö lisääntyy merkittävästi. Ja juuri näin on tapahtunut. Britanniassa lasten mielenterveyspalvelut ovat täysin ylikuormittuneita. Arvioihin pääsemiseksi on pitkät jonot. Yliopistoissa, myös siellä missä itse työskentelen, jopa 30–40 prosenttia opiskelijoista ilmoittaa omaavansa jonkin neurodiversiteettiin liittyvän diagnoosin, kuten ADHD:n tai autismin. En väitä, etteivät nämä ihmiset kokisi todellisia vaikeuksia. Mutta tähän liittyy kaksi keskeistä kysymystä. Tämän vastikään määritellyn häiriön, aikuisiän ADHD:n, valtavien määrien kohdalla yksi ongelma on se, että näin suurelle joukolle ihmisiä ei ole mahdollista tarjota palveluita. On olemassa riski, että palvelut ohjautuvat pois niiltä ihmisiltä, joilla on todella vakavia ongelmia, kuten esimerkiksi autismi, joka määritelmän mukaan on biologisperäinen tila. Sen sijaan palveluja saatetaan käyttää ihmisiin, joilla on jonkinlaisia vaikeuksia ja jotka etsivät niille selitystä diagnoosista. Palaan siihen, mitä sanoin alussa, tällainen selitys voi olla todella lohdullinen ja helpottava. Nyt ymmärrän, miksi en pysty keskittymään tunnilla tai miksi esseen kirjoittaminen vie minulta kolme kertaa kauemmin kuin kavereiltani. Selitys tuo helpotusta. Ja jos se auttaa ja saa ihmisen voimaan paremmin, se on hyvä asia. Toinen ongelma on se, että moni saa diagnoosin verkossa tai ihmisiltä, jotka tarjoavat tällaisia diagnooseja liiketoimintana hyvin lyhyiden arviointien perusteella. Se on todella ongelmallista. Koko neurodiversiteetin käsite on minulle haastava. En tiedä tarkkoja lukuja, ja ne riippuvat määritelmästä, mutta määrät ovat valtavia. Ollaan melkein tilanteessa, jossa neurodiversiteettiä omaavia ihmisiä on enemmän kuin niitä, joilla sitä ei ole. Mitä se edes tarkoittaa? Ja miksi emme voisi puhua pelkästään monimuotoisuudesta ilman etuliitettä “neuro”? Totta kai olemme kaikki erilaisia. Meillä kaikilla on heikkouksia, vaikeuksia, asioita joissa emme ole hyviä ja asioita, jotka kuormittavat meitä. Ovatko nämä kaikki esimerkkejä neurodiversiteetistä? En ole varma. Mielestäni ne kertovat siitä, että olemme yksinkertaisesti erilaisia ja monimuotoisia. Jotkut kamppailevat enemmän kuin toiset. Tämä herättää paljon kysymyksiä. Otan vielä yhden esimerkin yliopistomaailmasta. Yliopistossani ja monissa muissa tehdään valtavasti mukautuksia opiskelijoille, joilla on näitä uusia neurodiversiteettiin liittyviä diagnooseja. Se on tiettyyn pisteeseen asti hyvä asia. Mutta joskus mietin, että jos opiskelija sanoo olevansa liian hermostunut pitämään esitelmää luokassa neurodiversiteetin vuoksi, ja me vastaamme, että ei tarvitse pitää esitelmää, lukitsemmeko hänet samalla tilanteeseen, jossa hän ei ehkä koskaan opi puhumaan julkisesti? Vai voisimmeko sen sijaan kysyä, miten voimme auttaa tämän ahdistuksen kanssa? Voimmeko tehdä tilanteesta turvallisemman? Voimmeko harjoitella kahdestaan, pienessä ryhmässä tai jollain muulla tavalla? Toisin sanoen, voimmeko auttaa ihmisiä ratkaisemaan ne vaikeudet, joita he pitävät osana omaa neurodiversiteettiään, sen sijaan että he jäävät niiden vangiksi? Reaktiot vaihtelevat. Jotkut ajattelevat, että nyt kun tiedän mistä on kyse, voin tehdä asialle jotain ja hakea apua. Toiset taas ajattelevat, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, tämä on vain sitä mitä olen, enkä voi muuttaa sitä. Tilanne on monimutkainen. Se on myös hyvin kiistanalainen aihe. Voin helposti saada kritiikkiä, että haluanko vähentää mielenterveyspalveluja, vaikka en sitä tarkoita. Se on monisyinen kokonaisuus. Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta? Piia: Minusta yksi syy siihen, miksi diagnoosit ovat nykyään niin suosittuja, voi liittyä yhteisöllisyyden kokemukseen. Ne voivat antaa tunteen kuulumisesta johonkin ryhmään. Ehkä se on yksi syy, miksi ihmiset hakevat niitä. Ajatus siitä, että olen osa tätä yhteisöä. John: Erityisesti netissä. Piia: Kyllä, erityisesti netissä. Ajattelen samansuuntaisesti. Nämä voivat muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Saatamme alkaa sanoa, etten voi tehdä tätä, koska minulla on tämä. Emme ehkä huomaa, että voisimme kehittää taitoja, jotka auttavat meitä. Esimerkiksi puhumista voi harjoitella. Itsensä ilmaisemista voi harjoitella. On monia taitoja, joita voi oppia, jos niitä lähestyy taitoina. Diagnoosi ei välttämättä ole niin hyödyllinen kuin ajatellaan, vaikka se tuntuu selittävän asioita. Lisäksi voimme alkaa määritellä itseämme näiden diagnoosien kautta ja käyttää niiden kieltä kuvatessamme itseämme. Emme ehkä huomaa, milloin asetamme itsemme tiettyyn lokeroon sen sijaan, että näkisimme itsemme yksinkertaisesti erilaisina ja monimuotoisina. Siinä omat ajatukseni tästä.   DIAGNOOSIN TUOLLA PUOLEN   John: Se käy järkeen. Piia: Joo. Aikamme alkaa loppua tältä päivältä, joten haluaisin suositella pari kirjaa. Suosittelen lämpimästi, että perehdytte näihin aiheisiin. Tässä yksi, Power to Meaning -viitekehys vaihtoehtona nykyiselle diagnostiselle järjestelmälle. Se on erittäin hyvä. Lisäksi Lucy Johnstonen Straight Talking Introduction to Psychiatric Diagnosis sekä kirja Drop the Disorder. Muistaakseni Drop the Disorder -liikkeellä on myös Facebook-ryhmä ja YouTube-kanava, joissa on todella hyvää sisältöä. Voimme puhua vaihtoehdoista lisää tulevassa jaksossa, jossa käsittelemme pakon käyttöä ja sen vaihtoehtoja. Siinä yhteydessä voimme syventyä enemmän myös muihin lähestymistapoihin. Esimerkiksi Power Threat Meaning Framework, johon suosittelen tutustumaan. Se on hyvin erilainen lähestymistapa, ja itse koen sen paljon hyödyllisemmäksi kuin nykyinen diagnostinen järjestelmä. Seuraava jakso käsittelee masennuslääkkeitä, ja aiomme nauhoittaa sen maaliskuussa. Haluaisin kiittää katsojia ja kuuntelijoita. Jos koet, että nämä aiheet ovat tärkeitä ja että muidenkin olisi hyvä kuulla niistä, jaa tämä sarja ystävillesi ja kerro siitä eteenpäin. On tärkeää, että ihmiset alkavat ajatella näitä asioita eri tavalla ja että tieto tästä vaihtoehtoisesta tavasta tarkastella inhimillistä kärsimystä leviää. Kyse on kärsimyksestä, mutta sen kuvaaminen pelkkien diagnoosien kautta ei välttämättä ole hyödyllisin tapa. Haluatko lisätä jotain, John? John: En, mielestäni tuo oli hyvä yhteenveto. Vaihtoehtoja on, ja palaamme niihin myöhemmin. Haluan vain kiittää sinua, Pia, näiden keskustelujen järjestämisestä, olen todella nauttinut niistä. Kiitos. Piia: Kiitos, että olit mukana keskustelemassa näistä aiheista. Nähdään taas. John: Hei hei. Piia: Selvä, hei hei.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatriasta-diagnooseista-ihmisyydesta-vieraana-jani-kajanoja/]   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle]? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle   * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&text=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&subject=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F&title=Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fpsykiatriset-diagnoosit-professori-john-read%2F%20Psykiatriset%20diagnoosit%20%7C%20Professori%20John%20Read The post Psykiatriset diagnoosit | Professori John Read [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatriset-diagnoosit-professori-john-read/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].

23 jan 202657 min