Astetta parempi elämä Podcast
Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read
Beskrivelse
* https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&text=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&subject=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&title=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F%20Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 5. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa [https://astettaparempielama.fi/jr], jota teemme yhdessä. Tällä kertaa aiheenamme ovat antipsykootit. Puhuimme mm. näihin lääkkeisiin liittyvästä ihmisoikeusnäkökulmasta. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Voit myös lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. ANTIPSYKOOTIT: MITÄ LÄÄKÄRIT EIVÄT AINA KERRO – PROFESSORI JOHN READ JOHDANTO Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa. Olet Itä-Lontoon yliopistossa kliinisen psykologian professori. Minä taas olen entinen psykiatrinen potilas, ja olemme täällä yhdessä viidettä jaksoamme varten. Olen todella innoissani, että saan olla täällä. Nauhoitamme sarjaamme Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Kohti inhimillisiä, näyttöön perustuvia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Tämä on niin tärkeä aihe puhuttavaksi ja tämän päivän teemamme ovat antipsykootit. Minulla on omakohtaisia kokemuksia näistä lääkkeistä, mutta ajattelin aloittaa sellaisesta, että ensimmäinen kosketukseni antipsykootteihin tapahtui itse asiassa jo ennen omia henkilökohtaisia kokemuksiani näistä lääkkeistä. Ajattelin aloittaa siitä ja käyttää sitä lähtökohtana. Ennen kuin menin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, opiskelin ammattikorkeakoulussa noin vuoden ajan. Osana opintojani olin neljän viikon harjoittelussa eräänlaisessa päivätoimintakeskuksessa ihmisille, joilla oli mielenterveysvaikeuksia. Muistan yhden tilanteen tuolta neljän viikon ajalta. Lähdin kävelylle erään siellä käyvän henkilön kanssa, aikuisen naisen. Kävely oli osa toimintaa, jota siellä voitiin tehdä. Minä opiskelijana kävelin tämän naisen kanssa, kun yhtäkkiä hän alkoi melko hiljaa kuiskata ja puhua itsekseen tai jollekulle. Olin hämmentynyt. Mitä tämä on? Kysyin häneltä: mitä sinä teet? En kuule, mitä sanot. Voisitko puhua vähän kovempaa? Hän vastasi minulle, ettei minun tarvitse olla siitä huolissani, että hän vain jutteli avaruusolioiden kanssa, joihin hänellä oli yhteys. Palasimme päivätoimintakeskukseen, ja menin kertomaan keskuksen johtajalle, että olen huolissani tästä naisesta. Olen huolissani, ettei hän ota lääkkeitään. Se oli siihen aikaan käsitykseni antipsykooteista. Ajattelin, että nehän ovat psykoosia vastaan. Jos niitä käyttää, oireita ei pitäisi olla. Että juuri sitä varten ne ovat, ne kohdistuvat nimenomaan psykoottisiin oireisiin. Ja jos lääkkeitä käyttää, oireita ei pitäisi esiintyä. Ajattelin, että ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Ja ehkä puhua hieman siitä ajatuksesta, mitä antipsykootit ovat, mikä niiden historia on, millä muilla nimillä niitä on kutsuttu. Ja ehkä on olemassa joitakin nimiä, jotka sopisivat niille paremmin, jos ajatellaan, mitä ne tekevät ja miten ne oikeasti toimivat. Mitä ajattelet? Onko tämä hyvä aloituskohta? John: Kyllä, on. Selvä. Nimityksistä puheen ollen, kaksi yleisintä muuta nimeä ovat neuroleptit, joka on eräänlainen kreikasta tuleva termi ja tarkoittaa hermoston lamauttamista tai taltuttamista, mikä on aika lähellä sitä, mitä ne tekevät. Toinen nimi on suuret rauhoittavat lääkkeet (major tranquilizers). Se oli alkuperäinen termi eikä sitä käytetä enää yhtä paljon, mutta se kuvaa hyvin tarkasti sitä, mitä ne todellisuudessa tekevät. Ne ovat erittäin tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä. Haluan heti alkuun sanoa kaksi asiaa, jotka sanomme aina puhuessamme psykiatrisista lääkkeistä ennen kuin menemme pidemmälle: älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne, jos käytätte sitä, älkääkä suositelko ystäville tai sukulaisille muutoksia yhden podcastin perusteella. Keskustelkaa lääkkeen määränneen tahon kanssa, lukekaa lisää, tehkää mitä tarvitsee, mutta älkää tehkö muutoksia vain tämän päivän keskustelumme perusteella. Ja haluan myös todeta, etten tiedä Piiasta, mutta minä tulen varmasti olemaan varsin kriittinen näitä lääkkeitä kohtaan niiden turvallisuuden ja tehon osalta. Mutta minun täytyy sanoa heti alkuun myös se, että ne auttavat ehdottomasti joitakin ihmisiä, mikä pätee kaikkiin psykiatrisiin lääkkeisiin ja jopa sähköhoitoon. Jotkut ihmiset siis hyötyvät näistä lääkkeistä. Halusin vain sanoa nämä kaksi asiaa. Palataan siis nimeen suuret rauhoittavat lääkkeet. ANTIPSYKOOTTIEN HISTORIA JA DOPAMIINI John: Ymmärtääksemme, miksi niitä kutsutaan suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi, meidän täytyy palata ajassa taaksepäin näiden lääkkeiden alkuvaiheisiin. Ne olivat lääketyyppi, jota käytettiin alun perin kirurgiassa auttamaan sykkeen hidastamisessa ja käytännössä rauhoittamaan ihmisiä leikkausta varten. Ne eivät korvanneet varsinaista yleisanestesiaa, vaan toimivat eräänlaisena esivaiheena sille. Niillä siis rauhoitettiin ihmisiä ennen leikkausta. Joku sai ajatuksen, että kokeillaanpa näitä lääkkeitä psykiatrisissa sairaaloissa, koska siellä on paljon hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka juoksevat ympäriinsä, aiheuttavat kaaosta, kärsivät itse ja kuormittavat muita, ja joita on vaikea hallita. Ehkä rauhoittavasta lääkkeestä voisi siis olla hyötyä. Heillä oli toki muitakin lääkkeitä jo ennen tätä. Heillä oli käytössään kloorihydraatti, jolla ihmiset saatettiin uneen kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollutkaan niin huono idea, koska sillä ei ollut sivuvaikutuksia, mutta se on aivan oma tarinansa. Sitä kutsuttiin itse asiassa unihoidoksi. Heillä oli myös barbituraatteja, mutta tuohon aikaan alettiin ymmärtää, kuinka voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia barbituraatit olivat. Niinpä he alkoivat käyttää näitä lääkkeitä. Vuosi 1952 oli ensimmäinen kerta, kun niitä käytettiin. Erittäin hyvä vuosi. Vuonna 1952 maailmaan tuli hyviäkin asioita antipsykoottien lisäksi. [naurua] Ja nämä lääkkeet olivat hyvin tehokkaita siinä mielessä, että ne rauhoittivat ihmisiä. Osastoista tuli vähemmän kaoottisia, vähemmän vaarallisia ja vähemmän stressaavia sekä henkilökunnalle että potilaille. Jotenkin tämä tulkittiin melko nopeasti väärin niin, että nämä lääkkeet parantavat skitsofrenian tai hoitavat sairautta tehokkaasti, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta on helppo nähdä, miksi ihmiset ajattelivat niin. Nämä ihmiset vaikuttivat voivan paremmin. He olivat vähemmän ahdistuneita, vähemmän äänekkäitä, puhuivat vähemmän ääneen äänilleen, kärsivät vähemmän äänistä ja toimivat vähemmän paranoidisista harhaluuloista käsin. He olivat hitaampia, heidät oli hidastettu. Seuraava vaihe oli kohtalokas virhe. Pääteltiin, että jos nämä lääkkeet hoitavat skitsofreniaa, ehkä olemme löytäneet skitsofrenian syyn. Koska alettiin yrittää ymmärtää, mitä nämä lääkkeet tekevät aivoille. On laaja yksimielisyys, eikä tästä juuri kiistellä, että lääkkeet tekevät monia asioita. Ne vaikuttavat moniin järjestelmiin aivoissa ja kehossa. Yksi ensimmäisistä havaituista vaikutuksista oli kuitenkin se, että ne estävät dopamiinijärjestelmän toimintaa varsin tehokkaasti, erityisesti D2-reseptorin osalta. Ja sitten pääteltiin, että jos ne estävät dopamiinijärjestelmää ja nämä ihmiset näyttävät voivan paremmin, skitsofrenian syyn täytyy olla yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Tämä oli hyvin yksioikoinen ajatus, eikä erityisen järkevä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että päänsäryt johtuvat aspiriinin puutteesta kehossa. Hyvin yksinkertaistavaa ja oikeastaan typerää. Mutta siitä sai alkunsa teoria, josta puhutaan yhä tänäkin päivänä, 70 vuotta myöhemmin: että on olemassa ilmiö nimeltä skitsofrenia, jonka aiheuttaa yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Mikä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa asia on lähes päinvastoin. Kun dopamiinijärjestelmää estetään, tai kun aivoihin tai kehoon tehdään mitä tahansa keinotekoista puuttumista, aivot reagoivat ja yrittävät kompensoida tilannetta. Jos dopamiinijärjestelmä estetään, ja ajatellaan kahta hermosolua, jotka viestivät keskenään synapsin kautta, mitä tapahtuu? Synapsin toisella puolella alkaa vapautua enemmän dopamiinia, jotta sitä pääsisi esteen läpi. Toisella puolella, tämä menee hieman tekniseksi mutta on tärkeää, dopamiinireseptorit lisääntyvät ja kasvavat suuremmiksi yrittäen ottaa vastaan sen vähäisen määrän, joka pääsee läpi. Niinpä lopputuloksena syntyy yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä, mutta se on lääkkeiden aiheuttama. Vuonna 1972 professori Seidner Massachusettsista, muistaakseni neurologian johtaja tai jotain vastaavaa, tunnisti tämän ilmiön. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta käytäntöihin. Silti jatkettiin väittämistä, että dopamiinin yliaktiivisuus aiheuttaa sairautta, jota lääkkeet hoitavat. Todellisuudessa lääkkeet aiheuttavat tämän yliaktiivisen dopamiinijärjestelmän, mikä on varsin omituinen ajatus sisäistää. Lääkkeet, joiden väitetään hoitavan sairautta, itse asiassa aiheuttavat sitä ilmiötä tai ainakin tätä yliaktiivisuutta. Siinä hieman historiaa. Ja juuri siksi niitä kutsuttiin suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi. VIEROITUS JA YLIHERKISTYMINEN Piia: Tämä saa minut ajattelemaan käsitettä dopamiiniyliherkkyyspsykoosi. Voisitko sanoa siitä jotain? John: Kun ihmiset yrittävät lopettaa lääkkeet, ilmenee joitakin samoja vieroitusoireita kuin muidenkin lääkkeiden kohdalla. Tämä on todellinen tabuaihe. Masennuslääkkeiden kohdalla tabu on viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana murtunut. Ja juuri aiemmin tällä viikolla Yhdysvalloissa tuli merkittäviä hallinnollisen tason linjauksia masennuslääkkeiden vieroituksesta. Mutta edelleen on hieman tabu puhua siitä, että antipsykoottien lopettamisen yhteydessä voi tapahtua monenlaisia asioita. Ihmisille tulee tavallisia vieroitusoireita, mutta lisäksi voi ilmetä psykoosia sen seurauksena, että on syntynyt yliherkistyminen. Koska jos tuo kahden synapsin välinen salpaus poistetaan äkillisesti, tai joskus jopa hitaasti, dopamiinia tulvii läpi, koska estettä ei enää ole. Tulee tunteiden vyöry, ajatusten vyöry. Ihminen voi tulla täysin ylikuormittuneeksi. Ja ulospäin hän voi näyttää sekavalta. Tietyllä tavalla siinä hetkessä ihminen onkin pois tolaltaan, ja tarkoitan tällä sitä, että hän on täysin ajatustensa ja tunteidensa ylikuormittama, koska dopamiinia virtaa läpi valtavalla voimalla, jos salpaus on ollut riittävän kauan olemassa ja tämä yliaktiivisuus on ehtinyt syntyä. Surullista on se, ettei ihmisille kerrota tästä. Niinpä mitä tapahtuu, on että ihminen menee… En tiedä tapahtuiko tämä sinulle, mutta olen varma, että sinulla on paljon sanottavaa omista kokemuksistasi. Mutta ihminen menee lääkärille ja sanoo: haluan lopettaa lääkityksen. Ja lääkäri sanoo: ei, et voi, koska sinun täytyy käyttää sitä pitkään, koska sitä ja tätä. Sitten ihminen yrittää lopettaa lääkkeen itse. Koska kukaan ei ole kertonut, mitä odottaa, kuinka hitaasti lääkettä pitäisi vähentää ja kuinka paljon tukea tarvitaan, dopamiinitulva voi tulla, kun tuo salpaus poistetaan. Ja lääkäri tulkitsee tämän näin: Näetkö, sanoinhan minä sinulle. Skitsofrenia on palannut, eikö olekin? Sanoinhan, ettei lääkkeitä pidä lopettaa. Ja ihminen jää kiertämään tätä kehää, jossa hän yrittää lopettaa yhä uudelleen ja päätyy uskomaan, että hänellä on pysyvä sairaus. Todisteena tästä pidetään sitä, että aina kun lääkitys yritetään lopettaa, sairaus näyttää palaavan. Todellisuudessa kyse voi olla lääkkeen vieroitusvaikutuksesta. Piia: Niin, minusta tämä on yksi psykiatrian haitallisimmista ansoista. Sen lisäksi, että voi joutua tällaiseen ansaan, lääkkeiden lopettamisen tai vähentämisen yhteydessä tulee oireita, jotka voidaan tulkita alkuperäisen sairauden palaamiseksi. Ja tämän lisäksi ihmisellä on usein diagnoosi, joka ei tee hänestä kovin uskottavaa henkilöä lääkärin silmissä. Siksi lääkärin on helppo ajatella, että ihmiseltä puuttuu sairaudentunto, ettei hän ymmärrä mitä tapahtuu eikä hahmota omaa tilannettaan. Olen puhunut niin monien ihmisten kanssa, jotka kuvaavat näiden lääkkeiden vaikutuksia. Sana epätoivoinen tulee mieleen siitä, miten he kertovat tilanteestaan, kun he sanovat olevansa niin turtuneita. Se on myös oma kokemukseni näistä lääkkeistä, muiden erilaisten kokemusten lisäksi. Luin eilisiltana omia potilasasiakirjojani, joita en ole koskaan käynyt kokonaan läpi. Olen ehkä puolivälissä. Minulla on niistä kokonainen kansio. Se on hyvin paksu kansio. On aika pysäyttävää ajatella, että materiaalia on niin paljon. Niin paljon tekstiä siitä, miten minua on katsottu häiriölinssien läpi. On aika häiritsevä kokemus katsoa omaa menneisyyttään sen kautta, miten sinua on kuvattu ja miten oireesi on kuvattu. Nyt kun tiedän näistä lääkkeistä enemmän kuin silloin, näen joitakin yhteyksiä. Näen esimerkiksi, että lääkitystäni muutetaan, ja sitten oireeni muuttuvat. Usein silloin kun lääkkeitä lisätään tai vanhojen rinnalle kokeillaan uusia, vointini huononee. On hyvin outoa tarkastella tilannetta jälkikäteen. Eikä tätä aina nähdä kirjauksissa. Niissä ei esimerkiksi suoraan sanota, että nyt meidän pitäisi arvioida tätä lääkitystä uudelleen. Yhdessä vaiheessa kyseenalaistin jopa sen, miksi nukuin päivisin niin paljon. Kysyin hoitajalta, voisivatko lääkkeet aiheuttaa tämän, koska nukuin koko ajan. Asiakirjoissa ei ollut mitään mainintaa siitä, mitä minulle vastattiin tai miten asiaa käsiteltiin. Mutta se oli jotain, mitä olin itse pohtinut. Minua kuvattiin papereissa usein niin, että olin ilmeetön, en ilmaissut itseäni paljon, puhuin monotonisesti ja olin melko hidas. En pidä sitä lainkaan yllättävänä, kun ajattelee lääkitystäni. Käytössäni oli jopa kaksi antipsykoottia samaan aikaan sekä muita lääkkeitä. En usko, että se yllättäisi ketään. Mutta näin minut kuvattiin tulotilanteiden arvioinneissa. Se mikä minua häiritsee on se, ettemme usein tunnista, mikä on lääkkeiden vaikutusta ja mikä niin sanotun sairauden vaikutusta. Ne sekoitetaan helposti toisiinsa, ja ihmistä katsotaan vain sairauslinssin läpi. Silloin ei huomata, että ainakin osa oireista saattaa johtua lääkityksen määrästä. John: Kyllä. Yksi DSM:n viidestä skitsofrenian pääoireesta on, kuten tiedät, niin sanotut negatiiviset oireet. Ne tarkoittavat tunteiden puutetta, sosiaalisen kiinnostuksen puutetta, oikeastaan elinvoiman puutetta, kuin elämä olisi sulkeutunut pois. Ja juuri nämä ovat lääkkeiden ensisijaisia vaikutuksia. Mutta ne kehystetään uudelleen niin, että nämä ovat sairauden negatiivisia oireita. Taas kerran ehkä hyväntahtoisesti, mutta hyvin… mikä olisi oikea sana… ei-auttavalla tavalla, jos yritetään ymmärtää mitä todella tapahtuu. Olemme tehneet kyselyitä sadoille antipsykootteja käyttäville ihmisille. Viisi yleisintä haittavaikutusta liittyvät kaikki rauhoittumiseen ja sedaatioon. Periaatteessa tunteiden puute, väsymys, uupumus ja kiinnostuksen puute maailmaa kohtaan. Sana zombi tulee esiin usein, kun ihmisiltä kysytään kokemuksista. Moni sanoo: tunsin olevani zombisoitu, rauhoitettu tai sedatoitu. En päässyt sängystä ylös. Ja osa tästä voidaan tulkita paranemiseksi. Varsinkin jos ihminen on aiemmin ollut hyvin maaninen, kiihtynyt, huutanut, pelästyttänyt muita tai ollut aggressiivinen. Jos hän tekee tätä vähemmän, sitä voidaan pitää paranemisena, kuten tapahtui 1950-luvun alkuvuosina. Ja rehellisesti sanottuna voin kuvitella itsekin olevani niin kiihtynyt ja järkyttynyt, että sanoisin: antakaa minulle vain lääke, joka rauhoittaa minut muutamaksi päiväksi. Mieluummin se olisi kloorihydraatti, joka vain nukuttaisi minut, koska sillä ei ollut niitä sivuvaikutuksia, joihin vielä tulemme. Ymmärrän siis, ettei rauhoittaminen ole aina huono asia. Luulen, että meidän kaikkien olisi hyvä kuvitella tilanne, jossa tarvitsemme apua rauhoittumiseen, silloin kun olemme pahimmillamme ja kaikkein järkyttyneimpiä. Mutta siinä on oikeastaan kaikki, mitä nämä lääkkeet tekevät. Niiden ainoa hyöty on se, että ne ovat tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä, mutta meillä on harha siitä, että ne hoitaisivat sairautta. Se on kuten brittiläinen psykiatri Joanna Moncrieff kuvaa: on olemassa lääkemalli ja sairausmalli, kaksi tapaa ajatella lääkkeitä. Sairausmalli sanoo, että lääkkeet korjaavat jonkinlaisen epätasapainon tai muun vastaavan, mikä ei koskaan osoittautunut todeksi. Lääkemalli taas sanoo: katsotaan lääkkeiden todellisia vaikutuksia. Unohdetaan ajatus siitä, että ne hoitavat sairautta, koska eivät ne sitä tee. Ja ollaan rehellisiä lääkkeiden hyödyistä ja haittavaikutuksista. Kaikilla lääkkeillä, olivatpa ne katuhuumeita tai reseptilääkkeitä, on hyötyjä ja haittavaikutuksia. LÄÄKKEIDEN HAITTAVAIKUTUKSET John: Ehkä meidän pitäisi käydä läpi muitakin haittoja. Onko nyt oikea hetki siihen? Piia: Kyllä. John: Suurin ongelma on siis rauhoittava vaikutus, joka voi, kuten sanoimme, joskus olla myös hyöty. Vuosikymmenten ajan pahin haittavaikutus oli niin sanottu tardiivi dyskinesia, liikehäiriö, joka pahimmillaan ilmenee käsien ja jalkojen hallitsemattomana vapinana tai nykimisenä. Se alkaa usein suusta. Muistan, kun hoitoapulaisena minulle sanottiin, että tarkista aina potilaan kanssa, pyydä häntä avaamaan suu ja katso liikkuuko kieli hallitsemattomasti. Se on ensimmäinen merkki. Se voi olla varsin vakava haittavaikutus. Sitä esiintyy noin 30–60 prosentilla antipsykootteja käyttävistä riippuen siitä, kuinka pitkään lääkkeitä on käytetty. Lääketeollisuus itsekin on myöntänyt, että 75 prosentilla niistä, joille tämä kehittyy, se on pysyvä. Toinen asia, jota moni ei tiedä, on että lääkkeet usein peittävät tardiivin dyskinesian näkyvistä. Kunnes lääkitys lopetetaan. Silloin liikehäiriö joko ilmenee ensimmäistä kertaa tai sen täysi laajuus tulee näkyviin. Tätä vähäteltiin tai sivuutettiin pitkään. Se johti osaltaan toisen sukupolven antipsykoottien kehittämiseen. Antipsykootteja on siis kaksi sukupolvea. Niitä kutsutaan ensimmäisen ja toisen sukupolven lääkkeiksi tai tyypillisiksi ja epätyypillisiksi. Ensimmäisen sukupolven lääkkeet, kuten Stelazine ja Thorazine, olivat todella hirvittäviä lääkkeitä. Ihmiset puhuivat myös akatisiasta, johon meidän pitäisi vielä palata. Jätän sen nyt hetkeksi sivuun. Toisen aallon lääkkeitä markkinoitiin pitkälti tarpeellisina siksi, että ne eivät aiheuta tardiivia dyskinesiaa. Kun tämä uusi lääkkeiden aalto tuli 1990-luvulla, tardiivista dyskinesiaa alettiin yhtäkkiä puhua paljon. Se johtui siitä, että siitä tuli lääketeollisuuden markkinointiväline seuraavaa antipsykoottisukupolvea varten. Näitä uusia lääkkeitä markkinoitiin sanomalla: nämä eivät aiheuta sitä ongelmaa, jonka olemassaolon kiistimme 30 vuoden ajan. Yhtäkkiä siitä voitiin puhua, koska tarjolla oli uusi lääke. Myöhemmin kävi ilmi, että ne olivat tässä suhteessa vain hieman parempia. Ne aiheuttavat tardiivia dyskinesiaa hieman harvemmin, mutta vain vähän harvemmin. Sen sijaan niillä on kokonainen joukko muita haittavaikutuksia. Voisimme käyttää koko tunnin pelkästään niistä puhumiseen. Yritän vain luetella niitä, jotta ihmiset tietävät niistä. Tavallaan huolestuttavin niistä on harvinaisin. Sitä esiintyy vain noin yhdellä prosentilla ihmisistä. Kyse on neuroleptisestä malignista oireyhtymästä. On tärkeää, että ihmiset tietävät siitä, koska sen merkkejä ovat erittäin nopea kuumeen nousu ja koko kehon täydellinen jäykistyminen. Jos näin käy eikä lääkettä lopeteta 24 tunnin sisällä, ihminen kuolee. Nykyään tämä tunnistetaan paljon paremmin kuin ennen, ja lääkitys osataan lopettaa heti. Mutta oli vuosia, jolloin melko paljon ihmisiä kuoli, koska kukaan ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Siksi neuroleptinen maligni oireyhtymä on tärkeä tuntea. Sitten on vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, jotka on tunnustettu melko hyvin. Mielenkiintoinen havainto tehtiin noin vuonna 2012. Todettiin, että jos lääkkeitä käyttää pidemmän aikaa, esimerkiksi viidestä kymmeneen vuotta, ne pienentävät aivojen tilavuutta. Se on varsin hämmästyttävää. Luulisi, että mikä tahansa lääke, joka tekee näin, vedettäisiin nopeasti markkinoilta, mutta ei. Se on siis yksi vaikutus lisää. On myös todettu, että ne lyhentävät elinikää. Tämä on monimutkainen asia, koska skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset kuolevat keskimäärin 20 vuotta aiemmin kuin muut ihmiset, mikä on pysäyttävä tilasto. Kaikki tämä ei johdu lääkkeistä, koska mukana on muitakin tekijöitä, kuten tupakointi, huono ruokavalio, köyhyyden vaikutukset ja ravitsemusongelmat. Mutta lääkkeiden vaikutus on varmasti osa kokonaisuutta. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että psykiatrisissa sairaaloissa runsas tupakointi liittyy osittain siihen, että tupakka lievittää joitakin lääkkeiden haittavaikutuksia. Se on oma kiinnostava sivujuonteensa. Mutta jopa tutkimuksissa, joissa huomioidaan muut tekijät kuten tupakointi ja huono ruokavalio, antipsykoottien käyttöaika korreloi lyhentyneen eliniän kanssa. Se on kohteliaampi tapa sanoa, että jos näitä lääkkeitä käyttää tarpeeksi pitkään, ne tappavat hitaasti. Ihmiset eivät pidä siitä tavasta sanoa asiaa. Eliniän lyheneminen kuulostaa neutraalimmalta. Mutta kyse on vakavasta ongelmasta. Sitten ovat aineenvaihdunnalliset vaikutukset: glukoosinsiedon heikkeneminen ja diabetes. Ne ovat myös osa sitä, miksi lääkkeet voivat olla hengenvaarallisia tai lyhentää elinikää. Ja sitten on asia, jota jotkut eivät pidä niin tärkeänä. Joidenkin lääkkeiden kohdalla, koska ne eivät tietenkään ole kaikki samanlaisia, esiintyy valtavaa painonnousua. Voisi sanoa, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää ihmisen toimintakykyisenä tai järjissään. Mutta kun mietitään, että näitä lääkkeitä aletaan usein käyttää ensimmäisen kerran 18–25-vuotiaana, massiivinen ylipaino on iso asia missä tahansa elämänvaiheessa. Ja kun siihen yhdistyy seksuaalitoimintojen heikkeneminen… Yhtäkkiä ihminen on voimakkaasti ylipainoinen, ja seksuaalisuus on vähentynyt tai kadonnut kokonaan. Nuorille ihmisille nämä ovat valtavan masentavia asioita, varsinkin jos heille ei kerrota, että nämä ovat lääkkeiden haittavaikutuksia. Silloin ihminen ajattelee: mikä minussa on vikana? En tunne mitään seksuaalisesti. Taas yksi asia pielessä minussa. Voi luoja. Ja vaikka tietäisikin sen johtuvan lääkkeistä, se on silti vaikeaa. Kyseessä on siis pitkä lista hyvin huolestuttavia haittavaikutuksia.Ja minun pitäisi lakata sanomasta sivuvaikutuksia, koska se vähättelee niitä. On hyötyvaikutuksia ja haittavaikutuksia. Kun kaiken tämän yhdistää, ei ole yllätys, että 50 prosenttia ihmisistä lopettaa nämä lääkkeet 12 kuukauden sisällä niiden aloittamisesta, lääkärin tuella tai ilman sitä, yleensä ilman. He eivät yksinkertaisesti siedä sitä oloa, josta sinä puhuit, eikä kaikkia näitä muita haittoja. Vaikka he kokisivat lääkkeen auttavan vähän psykoosiin tai muihin ongelmiin, haitat ovat monille täysin sietämättömiä. He hakevat tukea lopettamiseen, mutta eivät saa sitä. Siksi moni lopettaa kerralla tai omatoimisesti. Yritän sanoa, että haitat ovat niin vakavia, että hyvin monet ihmiset vain eivät pysty jatkamaan. Joidenkin muiden lääkkeiden haittoja voi sietää. Se on vaihtokauppa. Mutta monille ihmisille erityisesti se, mistä puhuit alussa, uupumuksen tunne, sulkeutuneisuus, tunne ettei ole elämää eikä energiaa… Ihmiset eivät halua elää niin. Piia: Niin. On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Yksi asia, joka tulee mieleeni, on henkilö, joka kertoi minulle, että hän näkee sosiaalisen median profiilikuvistaan melkein suoraan, milloin hän on käyttänyt antipsykootteja ja milloin ei. Koska sairaalajakson jälkeen hän lopetti lääkkeet joka kerta. Hän sanoi, että se näkyy selvästi kuvissa. Niissä on paljon enemmän ilmeikkyyttä. Hän pohti, eikö psykiatri näe, kuinka erilainen olen ilman näitä lääkkeitä verrattuna siihen, kun käytän niitä? He eivät edes huomaa, milloin käytän niitä ja milloin en, ellen itse kerro lopettaneeni. Hän pohti, kuinka hyviä heidän havainnointitaitonsa oikeastaan ovat. Samaa mietin itse lukiessani eilen omia papereitani. Niissä oli mainintoja painonnousustani. Käytin Zyprexaa muutaman vuoden, ja asiakirjoissa mainittiin, että valtava painonnousuni saattoi liittyä Zyprexan käyttöön. Juuri ennen kuin lääkitys vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, olin täysin kyllästynyt siihen painonnousuun. Minulla oli 15 minuutin kävelymatka ruokakauppaan, ja söin aina ennen kuin lähdin sinne, koska en halunnut ostaa kaikkea mahdollista: suklaata, perunalastuja, jäätelöä, muroja, kaikkea. Nälkä oli loputon. Käytännössä loputon. Ja vaikka söin täyden aterian ennen sitä 15 minuutin kävelyä, olin taas nälkäinen, kun pääsin kauppaan. Ostin jäätelöä, suklaata, karkkia, sipsejä. Ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä järkeviä valintoja. Se ei ollut vaihtoehto. Kaikki makea, rasvainen, sokerinen tai suolainen, sitä halusin syödä. Se oli aivan kamalaa. Kun lääke vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, painoni alkoi pudota. En tehnyt mitään. En liikkunut enemmän enkä muuttanut mitään. Valtava nälkä vain loppui. Niinpä mietin, miten tämän piti auttaa minua? Koska kuten sanoit, jotkut ajattelevat, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää toimintakykyisenä. Mutta se ei edes pitänyt minua toimintakykyisenä. Toimin hädin tuskin. En pystynyt keskittymään. En tehnyt juuri mitään. En pystynyt lukemaan. Painonnousu oli aivan hirveää. Ja nyt lukiessani papereita mietin: miten tämän lääkkeen oli tarkoitus auttaa minua? Niissä oli tosiaan muutama maininta siitä, että painonnousuni saattoi liittyä siihen. Saattoi liittyä. Oli hyvin ”hauskaa” lukea Jim Gottsteinin kirja The Zyprexa Papers. Lukea siitä, miten tämä kaikki tiedettiin, mutta salattiin. Ja yksi asia tässä on yhteys toisiin ihmisiin. Jos ihmisellä on vakava haittavaikutus, kuten tardiivi dyskinesia, yhteyden luominen muihin voi olla vaikeaa. Muille voi näyttää oudolta se, miten ihminen liikkuu tai vapisee hallitsemattomasti. Mutta sama pätee myös tällaisiin tilanteisiin, joissa ihminen lihoo paljon. Se vaikuttaa itsetuntoon. Heikko toimintakyky vaikuttaa kykyyn olla yhteydessä muihin. Kaikki nämä ongelmat voivat estää saamasta hyviä ihmissuhteita. Ne voivat estää saamasta sitä hyödyllistä, mitä sosiaalisuudesta, ystävistä, yhteydestä ja keskusteluista voisi saada, koska ympärillä on niin paljon vaikeita asioita. Kaikki tämä painonnousu, tämä hädin tuskin toimintakyky, tämä turtunut olo, ilmeettömyys, kyvyttömyys olla sosiaalinen ihminen, koska on koko ajan niin väsynyt. Ajattelen vain itsekseni: mitä me oikein teemme? Mitä me oikein teemme? Ymmärrän kyllä, että ainakin joskus tai joissakin tilanteissa näistä voi olla hyötyä hetkellisesti. Mutta tapa, jolla niitä käytämme… Kun luin eilen papereitani, minulle tuli tunne, että pääsin täpärästi pakenemaan järjestelmästä. Pääsin siitä juuri ja juuri pois. En tiedä, missä olisin nyt, jos en olisi päässyt. Sitä on raskasta ajatella. John: No, jotkut ihmiset päätyvät käyttämään näitä lääkkeitä 10, 20 tai 30 vuotta. Ja mielestäni on todella tärkeää, että puhut ihmissuhteisiin liittyvistä seurauksista. Emme ole kovin hyviä puhumaan lääkkeiden todellisista biologisista vaikutuksista. Niistä sentään on jonkin verran tunnustusta, vaikka niitä usein vähätellään. Mutta ne asiat, joista sinä puhut, kuten se, että paraneminen muuttuu käytännössä mahdottomaksi… Koska paraneminen sisältää, kuten sanoit, ystäviä, tukea ja elämän. Ja nämä lääkkeet voivat tehdä siitä mahdotonta. Jotkut eivät pääse edes sängystä ylös, puhumattakaan kaikesta muusta, mistä puhuit. Matala itsetunto saa ihmisen tuntemaan epävarmuutta muiden seurassa. Ja sitten ovat vielä liikehäiriöiden vaikutukset. Sanoisin jopa, kuten olen sanonut aiemminkin, että tämä estää ihmisiä toipumasta. Piia: Niin. John: Mutta psykiatri näkee vain sen, että äärimmäinen kiihtymys tai levottomuus on vähentynyt. Hän näkee rauhallisemman ihmisen. Vaikka todellisuudessa ihmisen kokemusmaailma on rauhoitettu, turrutettu ja muutettu hieman zombimaiseksi: ei energiaa, ei tunteita, ei elämää. Psykiatri sanoo: hyvä, nyt hän on rauhallisempi, olen auttanut häntä. Voisi kai sanoa, että molemmat näkökulmat ovat tavallaan totta. Tässä on vielä kokonaan toinen alue, johon voisimme siirtyä. En tiedä pitäisikö mennä siihen nyt, mutta nämä lääkkeet ovat enemmän kuin mitkään muut lääkkeet sellaisia, joita voidaan käyttää pakolla. Siirrymmekö seuraavaan osaan? PAKKOHOITO JA IHMISOIKEUDET John: Koska jokaisella maalla on mielenterveyslainsäädäntönsä, jonka nojalla ihmisiä voidaan hoitaa vastentahtoisesti, jos heidän katsotaan olevan vaaraksi itselleen tai muille ja heillä katsotaan olevan mielenterveyden häiriö ja niin edelleen. Mutta ne lääkkeet, joita siinä käytetään, ovat lähes aina antipsykootteja. Masennuslääkkeitä tai ahdistuslääkkeitä annetaan harvoin pakolla. Se on mahdollista, mutta lähes aina kyse on antipsykooteista. Ja tässä tullaan tietoon perustuvan suostumuksen ja ihmisoikeuksien kysymyksiin. Kyselyissämme kysyimme ihmisiltä, kerrottiinko heille näistä haittavaikutuksista. Vastaus oli, että noin yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin kunnolla. Anteeksi, noin viidelle prosentille kerrottiin jotakin. Yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin tarkemmin tietyistä asioista, esimerkiksi vieroitusoireista tai vastaavista. Suurimmalle osalle ei kerrottu mitään. Tämä on ehkä psykiatrin näkökulmasta ymmärrettävää. Luulen, että he pelkäävät, että jos he kertoisivat kaiken… Oletetaan, että psykiatri tietää kaikki haittavaikutukset. Se ei aina pidä paikkaansa. Mutta oletetaan, että hän on lukenut tutkimukset, tuntee haitat ja hänen pitää päättää, mitä kertoa kaltaisellesi ihmiselle siinä tilanteessa. Kerronko Piialle kaiken tämän? Jos kerron, hän ei todennäköisesti ota lääkettä. Ja minä uskon, että nämä lääkkeet pelastavat hänen henkensä tai estävät häntä tekemästä kaikkea tätä. Oli tämä tietoinen prosessi tai ei, se on tavallaan ymmärrettävä ajatteluketju. Koska uskon, että jos ihmiset olisivat täysin tietoisia näiden lääkkeiden haitoista, moni ei ottaisi niitä. Tämä ei ole puolustus. Se on selitys. Se on epäeettistä, koska lääkärit ja psykologit ovat sidottuja tietoon perustuvan suostumuksen eettiseen periaatteeseen. Mutta ihmisille ei vain kerrota. Se on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on lääkkeen antaminen ihmiselle sen jälkeen, kun hän on sanonut: en halua tätä. Sille ei oikeastaan ole muuta nimeä kuin ihmisoikeuskysymys. Maailman terveysjärjestö ja Yhdistyneet kansakunnat ovat olleet hyvin selkeitä siitä, että ihmisten pakkohoitaminen on epäeettistä ja ihmisoikeusloukkaus. Muun lääketieteen alueilla näin ei voi toimia. Poikkeuksia toki on. Jos ihminen on tajuton, ei tarvitse pyytää lupaa defibrillaattorin käyttöön tai sydämen käynnistämiseen. Mutta yleisesti ottaen ihmistä ei voi hoitaa väkisin, ei edes syöpälääkkeillä. Jos joku ei halua syöpälääkkeitä, vaikka tietäisit niiden pelastavan hänen henkensä, et voi pakottaa häntä. Mutta tätä ihmisryhmää voi pakottaa. Ikään kuin heidän ihmisoikeuksiensa rima olisi erilainen. Ja yksi erityisen salakavala asia liittyy siihen, että niin monet ihmiset lopettavat lääkkeet haittavaikutusten vuoksi. En tiedä, tapahtuiko tämä sinulle, mutta viimeisen noin 20 vuoden aikana on ollut käytössä pistettävä pitkävaikutteinen lääke. Lääke on kehossa, eikä sitä voi lopettaa, koska se vaikuttaa kuukauden tai pidempään. Ja sitä voidaan antaa pakolla. Ihmistä voidaan pitää väkisin kiinni ja pistää aine hänen kehoonsa, jotta hän ei voi lopettaa sitä. En keksi räikeämpää esimerkkiä ihmisoikeuksien loukkauksesta kuin aineen väkisin injektoiminen ihmiseen, kun aine voi aiheuttaa niin paljon haittoja. Siinä on kokonainen joukko ongelmia. Pysähdyn tähän. Piia: Tämä on yksi niistä asioista, jotka saavat minut ajattelemaan yksinäisyyttä kaikkein eniten, jopa psykiatrian sisällä. Täydellisen yksinäisyyden tunnetta. Potilaana, jos yrität kertoa läheisillesi tai perheenjäsenillesi, ettet halua käyttää näitä lääkkeitä, he sanovat usein, että lääkäri sanoo tämän olevan etenevä sairaus. Sinun täytyy ottaa niitä. Psykoosi on neurotoksinen. Sinun täytyy jatkaa näitä lääkkeitä. Lääkäri voi pakottaa, jos et halua lääkkeitä. Sitten on muitakin ihmisiä, joille haluaisit sanoa, etten halua näitä lääkkeitä. Mutta samalla on kaikki nämä ongelmat yhteyden kokemisen kanssa, joista puhuimme. Ehkä olet liian väsynyt huolehtimaan itsestäsi. Painonnousu. Turtumus. Kaikki se. On hyvin vaikea olla yhteydessä muihin ihmisiin ja tulla aidosti kuulluksi huolissasi siitä, mitä tämä lääke tekee minulle. En pidä siitä, mitä tämä lääke tekee. Ja kaikki tämä voidaan kehystää sairaudentunnottomuuden kautta. Et ymmärrä tilannettasi. Tämä on sinun parhaaksesi. Se on yksi kaikkein kauheimmista tilanteista, joita ihmiset eivät mielestäni ymmärrä. Että sellaiseen tilanteeseen voi joutua. Olla siinä yksin ja samalla tajuta, ettei tämä tee sinulle hyvää. Ja silti olla loukussa siinä tilanteessa. John: Niin, koska me kaikki haluamme luottaa lääkäreihin. Myös sukulaisemme haluavat luottaa lääkäreihin. Ja kun olemme järkyttyneitä tai käyttäydymme hieman poikkeavasti, ihmiset kuuntelevat lääkäriä mieluummin kuin läheistään, mikä on surullista. Se ristiriita, jonka juuri kuvasit, on tämä: Hyvin usein lääkityksestä kieltäytyminen nähdään sairaudentunnottomuutena, joka nähdään sairauden oireena. Jos siis olet eri mieltä psykiatrisi kanssa hoidosta, se on psykiatrille todiste siitä, että sinulla on tämä sairaus, ja siksi sinun täytyy saada lääkitys. Se on todellinen kaksoissidos. Et voi puhua itseäsi ulos siitä tilanteesta. Mitä enemmän sanot: en todella halua tätä… Sitä enemmän vastataan: juuri tuo on sairaudentunnottomuuttasi. Se johtuu siitä, että olet sairas. Jos et olisi sairas, ymmärtäisit tarvitsevasi tätä. Ja taas kerran se voi olla hyväntahtoista. Mutta se ei auta. Voisi jopa sanoa, että on typerää olla kuuntelematta ihmistä itseään. Tämä on laajempi ongelma, eikö niin? Kyse on yhä siitä, ettei kuunnella. Miten siis auttaa ihmistä, joka on hädässä? Miten auttaa ilman terapeuttista suhdetta? Ja miten terapeuttinen suhde voidaan rakentaa, jos samalla rikotaan ihmisen oikeuksia eikä edes kuunnella, kun hän sanoo: en halua tätä, tohtori. En todella halua tätä. Ainoa oikea vastaus siihen olisi: hyvä on, mitä muuta voisimme kokeilla? Tai edes: voimmeko puhua tästä? Voinko yrittää suostutella sinua, koska ajattelen, että tästä voisi olla hyötyä, mutta jos et halua sitä, kunnioitan päätöstäsi. Sen sijaan sanotaan vain: ei, sinun täytyy ottaa tämä. Ja jos sanot ei, pistämme sen sinuun väkisin. Sen jälkeen luottamusta ei enää ole. Miten heidän odotetaan voivan auttaa ihmisiä, jos he toimivat näin pakottavasti? Ajattelen myös, että sen täytyy olla heillekin melko epämiellyttävää. Ihmiset ovat heille vihaisia, epäluuloisia eivätkä arvosta heidän yrityksiään auttaa, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Sen täytyy olla hyvin epätyydyttävää. Sivuhuomiona, en tiedä onko oikea hetki sanoa tätä, mutta psykiatreilla on ammattiryhmistä toiseksi korkein itsemurhataso hammaslääkärien jälkeen. Olen usein miettinyt, johtuuko se osittain siitä, että heidät koulutetaan tekemään ihmisille tällaisia asioita, jotka saavat ihmiset vihaisiksi heille. Tämä on vain sivuhuomio, mutta tässä tarinassa on kaksi puolta. Luulen rehellisesti, että lopulta kaikki päätyvät onnettomiksi. Piia: Niin. John: Jos joku tuntee tyytyväisyyttä annettuaan väkisin pistoksen toiselle ihmiselle, siinä ihmisessä on jotakin pielessä, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Yritän katsoa tätä heidän näkökulmastaan. He uskovat auttavansa. He eivät tekisi sitä, elleivät uskoisi auttavansa. He eivät ajattele pahentavansa tilannetta. Mutta usein he pahentavat sitä. Ajattelen myös, että he usein hoitavat omaa ahdistustaan. Koska kuten olemme puhuneet aiemminkin, jos joku menee ja tekee jotain kauheaa, kuten tappaa itsensä tai vahingoittaa toista ihmistä, syy lankeaa psykiatrille. Ei sairaanhoitajalle, psykologille, ei fysioterapeutille tai muulle, vaan psykiatrille. Siksi heihin kohdistuu voimakas paine tehdä kaikki, minkä uskovat voivan estää nämä pahat asiat. Ongelma on, ettei ole näyttöä siitä, että nämä lääkkeet todella vähentäisivät väkivaltaa tai itsemurhia. Piia: Ja kun vertaamme niitä pahoja asioita, joita voi tapahtua, jos ihminen ei käytä lääkitystä, entä ne pahat asiat, joita voi tapahtua lääkityksen aikana? Pakolla tai ilman pakkoa. Esimerkiksi tämä turtumus, tunne ettei ole elossa, ja kaikki muut lääkityksen ongelmat. Myös ne täytyy ottaa huomioon. Vaikka ymmärränkin psykiatrin rooliin liittyvän ahdistuksen. John: Kun itse työskentelin psykologina, minulla oli itsetuhoisia asiakkaita. Kannat huolta heistä koko viikonlopun. Tulevatko he maanantain vastaanotolle vai tuleeko puhelu, jossa kerrotaan jotakin pahaa tapahtuneen? Se on todella raskas taakka kantaa. Ja jos sinulle on opetettu, että tietyn asian tekeminen vähentää tämän riskiä, silloin teet sen. Mutta toinen osa tätä kokonaisuutta ovat pakkohoitomääräykset. En tiedä, miksi niitä kutsutaan siellä missä sinä olet. Teillä on sama järjestelmä, jossa voi… Piia: Niin. John: Ihminen saa olla pois sairaalasta sillä ehdolla, että jos hän ei ota lääkitystä, hänet voidaan tuoda takaisin. Sitä esitettiin edistyksellisenä asiana. Mutta se on hyvin Orwellin 1984:ää muistuttavaa ihmisten elämän kontrollointia. Saat elää elämääsi niin kauan kuin otat lääkkeesi, ja me valvomme sitä. Jos et ota niitä, tuomme sinut takaisin sairaalaan. Yhteisöhoitomääräyksistä on tehty kolme hyvin suunniteltua tutkimusta. Vain kolme. Ja kaikki kolme osoittivat, etteivät ne vaikuta lainkaan sairaalahoitojaksoihin, oireisiin tai mihinkään muuhun. Ne eivät yksinkertaisesti toimi. Silti useimmat maat jatkavat niiden käyttöä. Meillä täällä mielenterveyslakia arvioitiin muutama vuosi sitten, ja raporttiin kirjoitettiin suoraan, että tutkimusnäyttö osoittaa, ettei tämä toimi. Mutta jatkamme silti. Minusta se on aidosti lääkärin ahdistuksen hoitamista. Jos lääkärit tietävät tämän ja jatkavat silti, se on minusta outoa. Piia: Niin. Selvennyksenä Suomen tilanteesta: en ole varma, onko meillä teknisesti täsmälleen sama järjestelmä. Mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että heitä painostetaan tämänkaltaiseen tilanteeseen. Jos et tee tätä vapaaehtoisesti, pakotamme sinut. Eli myös avohoidossa oleville ihmisille voidaan sanoa, että jos et suostu tähän vapaaehtoisesti, voimme määrätä sinut sairaalaan ja niin edelleen. Se on hyvin hankala tilanne. Koska silloin kyse ei ole aidosta valinnasta. Jos vaihtoehdot ovat tuollaiset, kyse ei ole todellisesta valinnanvapaudesta. Yksi asia tuli mieleeni. Kun kouluttauduin ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi, eräänä koulutuspäivänä puhuimme psykoosista. Yksi opiskelijoista sanoi, että jos joku on psykoottinen, hänet täytyy tietenkin lääkitä, koska muuten emme saa häneen yhteyttä. Ja minä, omana itsenäni, kysyin suoraan: Kenen vuoksi me silloin lääkitsemme? Jos perustelumme lääkitykselle on se, ettemme tunne yhteyttä, emme saa yhteyttä ihmiseen ilman lääkitystä, niin ketä varten lääkitämme? Onko se todella sen ihmisen parhaaksi, joka on hyvin ahdistunut tai jonka elämässä tapahtuu mitä tahansa vaikeaa? Vai lääkitämmekö siksi, että meistä tuntuu ettemme tavoita häntä riittävän hyvin, jos hän ei ole lääkityksellä tai jos hän käyttäytyy oudosti tai puhuu oudoista asioista? Jos se tekee meistä rauhallisempia, ketä varten lääkitämme? Miten voimme todella tehdä niin toiselle ihmiselle? Jotta minun tilanteeni olisi helpompi, minun täytyy lääkitä sinua niin, että käyttäydyt eri tavalla. John: Kyllä. Ymmärrän argumentin, että jos hyvin kiihtyneitä ihmisiä rauhoitetaan hieman, heihin voi olla helpompi saada yhteys. Ymmärrän sen argumentin. TERAPEUTTISEN SUHTEEN HAASTEET John: Mutta hyvin usein tätä argumenttia käytetään lääkityksen oikeuttamiseen, eikä ihmisille sen jälkeen tarjota mitään psykoterapiaa kuitenkaan. Joskus toki voi olla totta, että ihminen rauhoittuu, ja sen ansiosta pystyy hyötymään muunlaisesta tuesta. Mutta toinen kysymys tässä on: missä on mielenterveysalan ammattilaisten koulutus siihen, miten kommunikoida ihmisten kanssa silloin, kun he ovat äärimmäisessä tilassa? Missä on koulutus siihen, miten olla ihmisen kanssa, jonka todellisuus on sillä hetkellä erilainen kuin sinun? Ihmisen kanssa, joka ajattelee vaikkapa, että jokainen punainen auto kadulla on hänen perässään, tai kuulee ääniä, joita sinä et kuule. Missä on se koulutus? Juuri sitä meidän pitäisi opettaa ihmisille: miten olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat äärimmäisessä tilassa. Mutta ei. Vastaus on muuttaa heidän tilaansa kemiallisesti, jotta voimme sitten keskustella heidän kanssaan. Mutta en usko, että useimmilla ihmisillä on näitä taitoja, ja ne ovat melko… Piia: Niin. John: Se oli kaikki, mitä itse halusin tehdä kliinisenä psykologina urani alussa. Halusin työskennellä ihmisten kanssa, joilla oli psykoosia, koska pidin sitä kiehtovana ja haluan ajatella, että olin siinä melko hyvä. Mutta se on myös hyvin raskasta ja kuluttavaa työtä, kun yrittää olla yhteydessä ihmisiin, jotka ovat hyvin peloissaan. Todella peloissaan. Tai hyvin vihaisia, jolloin viha voi kohdistua sinuun. Se on hyvin palkitsevaa työtä, mutta myös hyvin kuormittavaa. Enkä näe näitä taitoja kovin paljon mielenterveyspalvelujen työntekijöillä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tilanne on parempi kuin ennen. Kun itse opiskelin, monta vuotta sitten, meille opetettiin: älkää puhuko psykoottisten ihmisten kanssa. Voitte tarjota kupin teetä, mutta älkää kysykö mitään siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu. Se pahentaa heidän tilaansa, John. Näin meille kliinisille psykologeille opetettiin: älkää puhuko näille ihmisille. Nykyään toki opetamme kliinisen psykologian opiskelijoille psykoosin kognitiivista terapiaa ja erilaisia muita psykoterapeuttisia lähestymistapoja. Ja opetamme terapeuttisen suhteen merkitystä. Mutta tärkeintä ymmärtää on tämä: Erityisesti ihmisten kanssa, jotka pelkäävät maailmaa, mikä on yksi hyvin yksinkertainen tapa ymmärtää monia psykoosin muotoja, koska heille on tapahtunut pahoja asioita… Tärkein tehtävä on pystyä rakentamaan suhde heihin. Se on varsinainen tehtävä. Koska tavallaan, jos olet onnistunut siinä, olet jo lähes saavuttanut sen, mitä tarvitaan: tehnyt turvalliseksi sen, että tämä ihminen voi olla suhteessa toiseen ihmiseen. Joskus se voi olla ensimmäinen kerta heidän elämässään, koska heille on tapahtunut niin vaikeita asioita. Mutta nyt eksyimme toiseen aiheeseen. Piia: Niin. John: Suljen vain ikkunan, koska koirani haukkuu puutarhassa. Kuulit varmaan sen. Piia: Niin, aikamme alkaa olla lopussa tältä päivältä. Ennen kuin pyydän sinulta viimeisiä sanoja, haluan sanoa, että onneksi seuraava aiheemme tulee olemaan psykoosi. Meillä on siis runsaasti aikaa puhua lisää erilaisista tavoista lähestyä psykoosia. Se on hyvä asia, ja odotan sitä innolla. John: Se on vähän positiivisempi aihe, vai mitä? Piia: Kyllä, varmasti. Haluan myös sanoa kuulijoillemme ja katsojillemme, että jos pidätte näistä jaksoista ja tästä sarjasta, jakakaa sitä ystävillenne. Kertokaa heillekin, että teemme tällaista sarjaa. Ja nyt haluaisin kysyä sinulta, John, jos sinulla on vielä viimeisiä ajatuksia. John: Kyllä. Haluan oikeastaan toistaa sen, mitä sanoimme alussa: Älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne tämän keskustelun perusteella. Jos joskus tulevaisuudessa, keskusteltuanne lääkärin kanssa tai yritettyänne keskustella, koska se ei aina ole helppoa, päätätte, että haluatte lopettaa nämä lääkkeet, on erittäin tärkeää tehdä se hyvin hitaasti ja varovaisesti. Mahdollisimman suuren tuen kanssa. Omaan tahtiinne. Samoin kuin sanoimme masennuslääkkeistä: mitä hitaammin, sen parempi. Mutta jokainen ihminen on erilainen. Se on tärkeää. Lääkkeiden heittäminen pois kerralla voi olla, kuten olemme puhuneet, hyvin huono idea. Ja haluan myös tunnustaa, että jos kuuntelet tätä ja koet lääkkeiden auttavan sinua, silloin ne auttavat sinua. Ja se on hienoa. Eri asiat toimivat eri ihmisille. Luulen, että se, mitä sanomme, on että tietoisuutta haittavaikutuksista täytyy lisätä, jotta ihmiset voivat tehdä parempia valintoja. Jos ihmiset tietävät kaikki nämä haitat ja haluavat silti käyttää niitä, se on heidän oikeutensa. Sanotaan sekin selvästi. Ja haluan myös sanoa, kuinka paljon olen jälleen nauttinut keskustelusta kanssasi. Piia: Kiitos. Minäkin nautin tästä yhteisestä ajasta kanssasi. Vaikka nämä ovat vaikeita aiheita, on hyvä olla täällä puhumassa niistä kanssasi. Toivottavasti ihmiset kokevat nämä hyödyllisiksi, jakavat niitä ystävilleen ja saavat yhä useammat kuulemaan näitä erilaisia näkökulmia. Erityisesti tietoon perustuvan suostumuksen näkökulmaa, koska uskon sen olevan kaikkein tärkein asia kaikkien kuulla. John: Ja ensi kerralla pääsemme puhumaan vaihtoehdoista. On ihan hyvä sanoa, ettei jokin toimi kovin hyvin, mutta meidän täytyy myös pystyä puhumaan siitä, mitä muuta on olemassa. Ja vaihtoehtoja on paljon, joten odotan sitä innolla. Piia: Niin, minäkin. Mutta nyt, hei hei. John: Selvä, hei hei, hei kaikille. Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström [https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatrian-ongelma-ja-sen-ratkaisu-vieraana-tomi-bergstrom/] Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE [https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle] -sähköpostikurssiin? [https://blogi.astettaparempielama.fi/wp-content/uploads/2024/02/toivoa-toipujan-polulle-1-1024x536.jpg]https://astettaparempielama.fi/toivoa-toipujan-polulle * https://www.facebook.com/sharer/sharer.php?u=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F * https://twitter.com/share?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&text=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * ?body=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&subject=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://getpocket.com/save?url=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F&title=Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read * https://api.whatsapp.com/send?text=https%3A%2F%2Fblogi.astettaparempielama.fi%2Fantipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro%2F%20Antipsykootit%3A%20Mit%C3%A4%20l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit%20eiv%C3%A4t%20aina%20kerro%20%7C%20Professori%20John%20Read The post Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read [https://blogi.astettaparempielama.fi/antipsykootit-mita-laakarit-eivat-aina-kerro/] appeared first on Astetta parempi elämä [https://blogi.astettaparempielama.fi].
2 Måneder for 19 kr
Deretter 99 kr / Måned · Avslutt når som helst.
- Eksklusive podkaster
- 20 timer lydbøker i måneden
- Gratis podkaster
Alle episoder
145 Episoder
Kommentarer
0Vær den første til å kommentere
Registrer deg nå og bli medlem av Astetta parempi elämä Podcast sitt community!