12 vinkkiä festareihin selvin päin

Juhlapyhien ulkopuolisuus: olen osa ongelmaa

Juhlapyhät nostaa mussa EDELLEEN esiin ulkopuolisuuden tunteita. Tässä minijaksossa puhutaan siitä, miksi kaipaisin oikeastaan enemmän perinteitä kuin lisää ystäviä, miten kiusallista on tajuta analysoineensa samaa ongelmaa vuosikausia tekemättä sille juuri mitään ja miksi mun tuleva lapsi tulee viettämään elämänsä ensimmäiset juhannukset kukkaseppele päässä täysin vastoin omaa tahtoaan. Joskus suurin oivallus ei ole se, että maailma kohtelee sua väärin vaan se, että ehkä kukaan ei ollut tulossa järjestämään sulle juhannusta.🌼

12 vinkkiä festareihin selvin päin

Korvatulpat, elektrolyytit, kofeiinitabletit ja ripaus itsensä psyykkaamista. 🪩 Tässä jaksossa jaan ajatuksia siitä, miten mä navigoin festareita selvin päin. Mitä teen, kun fiilis notkahtaa, väsy iskee tai ympärillä olevien juhlahumu alkaa vähän kutkutella.

Mulla ja mun keholla on tällä hetkellä eri suunnitelmat

Mä haluaisin välillä painaa menemään samalla innolla kuin aina ennenkin. Keho taas on viime aikoina ollut sitä mieltä, että ehkä voitaisiin ottaa vähän rauhallisemmin. Tässä minijaksossa puhun liikunnasta, suorittamisesta ja siitä oudosta tunteesta, kun huomaa olevansa yhtäkkiä neuvottelusuhteessa oman kehonsa kanssa. Avaan myös ajatuksia tulevasta kesästä, Ahvenanmaan pyöräreissusta ja siitä, miks oon viime aikoina pohtinut liikuntaa enemmän kuin pitkään aikaan. Milloin tekeminen tekee hyvää? Milloin taas pitäisi malttaa höllätä? Luvassa vähän kesäkuulumisia, sekalaisia ajatuksia elämästä ja tuttuun tapaan täysin käsikirjoittamatonta pohdintaa siitä, mitä mun päässä juuri nyt liikkuu.

Mä sain positiivisen raskaustestin – eikä ensimmäinen tunne ollut ilo

Kevään viimeisessä jaksossa sukelletaan mun raskauden ensimmäiseen kolmannekseen. Puhutaan siitä, miten aloin epäillä olevani raskaana, mitä ensimmäisiä oireita huomasin ja miltä tuntui nähdä positiivinen raskaustesti sen jälkeen, kun luottamus omaan kehoon oli vuosien aikana ehtinyt murentua aika pahasti. Koska rehellisesti: ensimmäinen tunne ei ollut pelkkä ilo. Puhutaan peloista, epäuskosta, varhaisultrasta ja siitä ihan kreisistä hetkestä, kun syke löytyi. Siitä, miksi kaikkeen hyvään oli vaikea uskoa. Ja miksi samaan aikaan halusi kertoa uutisen jokaiselle vastaantulijalle ja pitää sen visusti omana tietonaan. Avaan myös ensimmäisten kuukausien ajatuksia, läheisten reaktioita ja sitä, miltä tuntui yrittää jatkaa normaalia elämää, kun oma pää pyöri aika isojen asioiden ympärillä. Ja tää on samalla kevään viimeinen jakso ennen kuukauden taukoa. Kiitos, että ootte kulkeneet mukana tän kevään! <3

Pakka hajoaa käsiin enkä tunnista itseäni

Viime viikot on tuntunu siltä, että pakka hajoaa käsiin. Töitä on liikaa, energiat ei riitä samalla tavalla kuin ennen ja huomaan odottavani itseltäni edelleen aivan liikaa. Tässä Podiekstrassa puhun pelosta, jota en osannut odottaa: mitä jos en ookaan valmis siihen, miten paljon äitiys tulee muuttamaan mua?