Mini-update raskaudesta

Mini-update raskaudesta

Tää minijakso on pieni ja poukkoileva päivitys siitä, mitä mulle just nyt kuuluu. Ensinäkin, kyllä! Mä oon raskaana. Raskausuutinen herätti monenlaisia reaktioita ja myönnän suoraan, ettei uutisen julkaisupäivä mennyt ihan nappiin. Kaikesta ihanasta huolimatta tää kevät on ollut mielelle yllättävän raskas, avaan vähän sitäkin. Pidempi ja syvällisempi jakso aiheesta on tulossa myöhemmin, mutta tässä pieni kurkistus tunnelmiin. Kiitti, kun olette siellä! 🫶

Maija Vilkkumaa: Muuttuuko nainen näkymättömäksi ikääntyessään?

Uusimmassa jaksossa vieraana IKONI: Maija Vilkkumaa! Maija on elänyt nuoruuden, äitiyden ja keski-iän julkisuudessa ja kaikkien katseiden arvosteltavana, mutta ennen kaikkea omilla ehdoillaan. (Maija Vilkkumaa, oot inspiraatio! Kiitos!) Tässä jaksossa etsitään vastauksia mm. näihin: Missä kohtaa naiset rupeavat herkästi sensuroimaan ja pienentämään itseään, etteivät vaan olisi ”hankalia” tai ”vaikeita”? Ja missä kohtaa voi päättää, että en muuten enää tee niin? Puhutaan myös äitiydestä: Voiko nainen oikeasti saada sekä uran että äitiyden ilman, että maksaa siitä jollain tavalla? Entä syyllisyys, tuleeko se sisältä vai ulkopuolelta? Ja mitä tapahtuu, kun huomaa toistavansa jotain sellaista, mitä ei haluaisi siirtää eteenpäin? Ja sitten se ehkä jopa tärkein teema, josta kuulee puhuttavan yllättävän vähän: ikääntyminen! Mitä julkisuudessa vanheneminen paljastaa meille? Muuttuuko nainen näkymättömäksi? Miten muiden reaktiot naiseen muuttuvat? Voiko pysyä pinnalla ja suosiossa ilman, että yrittää olla nuorempi versio itsestään? (Paljastus: todellakin!) Mitä Maija toivoisi, että naiset ymmärtäisivät itsestään vähän aikaisemmin? Tää jakso antaa luvan olla ristiriitainen, keskeneräinen ja silti ihan riittävä.

Millainen ihminen olisin, jos olisin kasvanut samassa somemaailmassa kuin teinit nyt?

Tässä minijaksossa mä puhun siitä, miksi uskon, että pienempiäkin ääniä on pakko nostaa esiin, vaikka se ei olisi “turvallisin” valinta. Vastaan myös 17-vuotiaan Alisonin kysymykseen, joka jäi pyörimään mun päähän: millainen ihminen mä olisin tänään, jos olisin kasvanut samassa somemaailmassa kuin teinit nyt? Miten se olisi vaikuttanut muhun? Some voi rikkoa. Mut se voi myös yhdistää, antaa suuntaa ja saada tuntemaan, ettei ole yksin. Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole edes se, onko some hyvä vai huono. Vaan se: kenen ääniä me siellä vahvistetaan.

17-vuotias Alison: “Nuorista puhutaan paljon, mutta kukaan ei kysy meiltä.”

Jakso, joka on jotain, mitä en oo tehnyt koskaan aiemmin! Mä istun studiossa 17-vuotiaan kuulijan, Alisonin kanssa. Ja rehellisesti: tää keskustelu pysäytti mut. Me puhutaan nuorista koko ajan. Nuorten mielenterveydestä, paineista, somesta ja tulevaisuudesta. Mut tosi harvoin me oikeasti pysähdytään kysymään: miltä kaikki tää tuntuu nuoren näkökulmasta? Alison laittoi mulle viestin, jossa oli yksi ajatus: “Nuorista puhutaan paljon, mutta yleensä aikuiset keskenään.” Ja siitä tää jakso syntyi. Tässä jaksossa me sukelletaan siihen, miltä tuntuu olla 17-vuotias maailmassa, jossa pitäisi jo tietää mitä haluaa elämältä. Puhutaan suorittamisesta ja siitä, onko huoleton nuoruus enää edes mahdollista. Siitä, miten some voi samaan aikaan inspiroida ja sekoittaa omaa ajattelua, ja miltä tuntuu elää jatkuvassa ristiriidassa omien ajatusten ja ulkopuolelta tulevien odotusten välillä. Alison sanoitti jotain tosi olennaista: nuoruus voi tuntua peliltä, jota ei voi voittaa. Me puhutaan myös identiteetistä. Siitä, miten vaikeaa on välillä erottaa, mitkä ajatukset on oikeasti omia ja mitkä opittuja. Sivutaan nuorten päihteiden käyttöä, sitä miksi osa nuorista ei enää juo, ja mitä se oikeasti kertoo tästä ajasta. Keskustellaan yksinäisyydestä, ystävyydestä ja siitä, miksi väärässä porukassa oleminen voi tuntua yksinäisemmältä kuin yksin oleminen. Ja tärkeimpänä: mitä nuoret oikeasti toivoisivat aikuisilta?

Elätkö itsellesi vai täytätkö muiden odotuksia?

Kuinka moni sun valinnoista on oikeasti sun? Me eletään yllättävän usein elämää, joka näyttää oikealta mutta ei välttämättä tunnu siltä. Tässä minijaksossa mä pysähdyn epämukavan kysymyksen äärelle: elänkö mä oikeasti omannäköistä elämää vai sellaista, joka “kuuluu” elää? Puhutaan normeista, sisäisistä ristiriidoista ja siitä, miksi samaan aikaan voidaan haluta turvaa JA vapautta. Miksi “tavallinen elämä” voi tuntua turvalliselta mutta myös ahtaalta. Ja miksi irti päästäminen ei olekaan aina niin yksinkertaista, vaikka tietäisi että pitäisi.