Taistelu Meksikosta

Mussolini loi fasistisen Italian

Benito Mussolini johti Italiaa uuteen ääri-ideologiaan, fasismiin, turvautuen pari vuosikymmentä toisen maailmansodan käännekohtaan asti. Ideologiaan kuului äärinationalismi, yksilönvapauden vastustaminen, militarismi ja poissulkeva yhteiskuntajärjestys. Sosialistina ja pasifistina poliittisen uransa aloittanut taitava puhuja ja kirjoittaja kääntyi sotaa kannattavaksi ja pikkuhiljaa totalitaarista ideologiaa edustavaksi fasistiksi ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkeisissä sekavissa ja levottomissa vuosissa. Mussolini tiedettiin jo nuorena väkivaltaiseksi, ja hän halusi itsekin levittää kuvaa itsestään voimaan uskovana vahvana johtajana. Italia oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaaoksessa, joten moni kaipasi johtajaa, joka laittaisi maan kuriin ja järjestykseen. Mussolini ja hänen fasistinsa kiipesivät vallan kahvaan, ja lopulta Italia oli Mussolinin johtama diktatuuri.  Mussolini ja hänen toimintansa Italiassa olivat esikuva natsijohtaja Adolf Hitlerille. Mussolinin Italia tarjosi alussa monille menestyksen mallia, mutta viimeistään fiaskoon päättyneet sotaretket kaatoivat Mussolinin ja fasismin. Mussolinin Italia ei ollutkaan niin vahva kuin mitä johtajansa Il Ducen retoriikka ja vallan symboliikka olivat antaneet ymmärtää. Myös Hitleristä oli tullut isäntä ja Mussolinista renki.

CIA:n synty

CIA sai alkunsa syyskuussa 1947, kun Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman allekirjoitti National Security Actin, kansallisen turvallisuuslain. Tiedustelupalvelu Central Intelligence Agency peri toisen maailmansodan aikaisen OSS:n manttelin ja sen tehtäväksi tuli tukea Yhdysvaltain ulkomaantiedustelua. Kylmän sodan myötä CIA:n merkitys ja tärkeys kasvoi nopeasti. Sen tehtäväkenttä laajentui tiedon keräämisestä salaisiin operaatioihin, kun Yhdysvallat yritti estää kommunismin leviämistä. CIA oli mukana kaatamassa monien valtioiden päämiehiä, mutta aina siinä ei onnistuttu – Kuuba kenties kuuluisimpana esimerkkinä.

Taistelu Meksikosta

Meksikon julistauduttua itsenäiseksi Espanjasta vuonna 1810 alkoi yli 100 vuoden levoton ja väkivaltainen jakso. Espanjaa vastaan käydyn itsenäisyyssodan jälkeen maa joutui 1800-luvulla taistelemaan muun muassa Yhdysvaltoja ja Ranskaa vastaan. Lisäksi käytiin lukuisia sisäisiä valtataisteluja usein yläluokkaa ja kirkkoa edustaneiden konservatiivien ja radikaalejakin uudistuksia sekä tasa-arvoa vaatineiden liberaalien välillä, joista suuri osa oli maan alkuperäisväestöä.  Itsenäisyyden alkuaikojen voimahahmo maan politiikassa oli Antonio López de Santa Anna. Santa Anna kuitenkin hävisi sekä Texasin että myöhemmin sodan Yhdysvalloille, jonka seurauksena Meksiko joutui luovuttamaan jopa puolet maa-alueestaan Yhdysvalloille. Turhamaisena tunnettu Santa Anna muistetaan myös siitä, että hänen taistelussa amputoitu jalkansa haudattiin kenraalin arvon mukaisin sotilasmenoin. 1860-luvulla Ranskan Napoleon III asetti Itävallan keisarin veljen, arkkiherttua Maksimilianin, Meksikon keisariksi konservatiivien tuella. Keisarikunta päättyi tasavallan tukijoiden voittoon ja Maksimilianin teloitukseen vuonna 1867. Reilu sadan vuoden mittainen jakso, jossa taistelu Meksikosta oli kaikkein kiivainta, päättyi sisällissotaan vuosien 1910 ja 1920 välillä, kun maata pitkään ja yhä yksinvaltaisemmin hallinnut kenraali Porfirio Díaz päätettiin syöstä vallasta. Sisällissodan kansallissankareita ja legendoja olivat Pancho Villa ja Emiliano Zapata.

Ernest Shackleton, Antarktiksen sankari

Kun norjalaisen Roald Amundsenin retkikunta saavutti ensimmäisenä maailmassa etelänavan vuonna 1912, britti Ernest Shackleton päätti puolestaan olla ensimmäinen, joka ylittää Etelämantereen. Kun Shackletonin laiva jäi kiinni ahtojäähän, joka lopulta murskasi ja upotti laivan, hän tiesi, että naparetki oli tuhoon tuomittu. Alkoi taistelu nälkää, kylmää ja uupumusta vastaan, taistelu eloonjäämisestä. Ei ollut toivoakaan, että kukaan tulisi pelastamaan seurueen, vaan 28 hengen ryhmän olisi itse selvitettävä tiensä takaisin. Lähin paikka, jossa oli muita ihmisiä, oli Etelä-Georgian saari lähes 1 500 kilometrin päässä, meren takana, joka oli yksi maailman myrskyisimmistä.

Afrikan dekolonisaatio

Siirtomaavalta Afrikassa alkoi purkautua toden teolla toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Afrikassa oli ollut vain kaksi itsenäistä valtiota, muut eurooppalaisten siirtomaita. Afrikassa teollistuminen ja kaupungistuminen alkoivat vahvistua toisen maailmansodan aikoihin, mikä lisäsi muun muassa työläisten järjestäytymistä ja lukutaitoa sekä vahvisti vapaan lehdistön asemaa. Afrikan eliitti oli myös alkanut kouluttautua siirtomaaisäntien yliopistoissa sotien välissä, mikä synnytti uusia ideoita vapaudesta. Lisäksi siirtomaavaltojen ongelmat ja heikko menestys toisessa maailmansodassa osoittivat siirtomaiden ihmisille, että eurooppalaisvaltiot eivät olleet lyömättömiä. Myös toisen maailmansodan todellinen voittajavaltio, uusi supervalta Yhdysvallat, oli jo vuosikymmeniä vaatinut eurooppalaisilta siirtomaavalloilta kolonialismista luopumista. Siirtomaavallan purkautuminen sujui osassa Afrikan maista rauhallisesti, osa taas ajautui verisiin vapaus- ja sisällissotiin ja osa diktatuuriin, korruptioon ja kleptokratiaan.