Hanna Tikander

Millainen ihminen olisin, jos olisin kasvanut samassa somemaailmassa kuin teinit nyt?

Tässä minijaksossa mä puhun siitä, miksi uskon, että pienempiäkin ääniä on pakko nostaa esiin, vaikka se ei olisi “turvallisin” valinta. Vastaan myös 17-vuotiaan Alisonin kysymykseen, joka jäi pyörimään mun päähän: millainen ihminen mä olisin tänään, jos olisin kasvanut samassa somemaailmassa kuin teinit nyt? Miten se olisi vaikuttanut muhun? Some voi rikkoa. Mut se voi myös yhdistää, antaa suuntaa ja saada tuntemaan, ettei ole yksin. Ehkä tärkein kysymys ei lopulta ole edes se, onko some hyvä vai huono. Vaan se: kenen ääniä me siellä vahvistetaan.

17-vuotias Alison: “Nuorista puhutaan paljon, mutta kukaan ei kysy meiltä.”

Jakso, joka on jotain, mitä en oo tehnyt koskaan aiemmin! Mä istun studiossa 17-vuotiaan kuulijan, Alisonin kanssa. Ja rehellisesti: tää keskustelu pysäytti mut. Me puhutaan nuorista koko ajan. Nuorten mielenterveydestä, paineista, somesta ja tulevaisuudesta. Mut tosi harvoin me oikeasti pysähdytään kysymään: miltä kaikki tää tuntuu nuoren näkökulmasta? Alison laittoi mulle viestin, jossa oli yksi ajatus: “Nuorista puhutaan paljon, mutta yleensä aikuiset keskenään.” Ja siitä tää jakso syntyi. Tässä jaksossa me sukelletaan siihen, miltä tuntuu olla 17-vuotias maailmassa, jossa pitäisi jo tietää mitä haluaa elämältä. Puhutaan suorittamisesta ja siitä, onko huoleton nuoruus enää edes mahdollista. Siitä, miten some voi samaan aikaan inspiroida ja sekoittaa omaa ajattelua, ja miltä tuntuu elää jatkuvassa ristiriidassa omien ajatusten ja ulkopuolelta tulevien odotusten välillä. Alison sanoitti jotain tosi olennaista: nuoruus voi tuntua peliltä, jota ei voi voittaa. Me puhutaan myös identiteetistä. Siitä, miten vaikeaa on välillä erottaa, mitkä ajatukset on oikeasti omia ja mitkä opittuja. Sivutaan nuorten päihteiden käyttöä, sitä miksi osa nuorista ei enää juo, ja mitä se oikeasti kertoo tästä ajasta. Keskustellaan yksinäisyydestä, ystävyydestä ja siitä, miksi väärässä porukassa oleminen voi tuntua yksinäisemmältä kuin yksin oleminen. Ja tärkeimpänä: mitä nuoret oikeasti toivoisivat aikuisilta?

Elätkö itsellesi vai täytätkö muiden odotuksia?

Kuinka moni sun valinnoista on oikeasti sun? Me eletään yllättävän usein elämää, joka näyttää oikealta mutta ei välttämättä tunnu siltä. Tässä minijaksossa mä pysähdyn epämukavan kysymyksen äärelle: elänkö mä oikeasti omannäköistä elämää vai sellaista, joka “kuuluu” elää? Puhutaan normeista, sisäisistä ristiriidoista ja siitä, miksi samaan aikaan voidaan haluta turvaa JA vapautta. Miksi “tavallinen elämä” voi tuntua turvalliselta mutta myös ahtaalta. Ja miksi irti päästäminen ei olekaan aina niin yksinkertaista, vaikka tietäisi että pitäisi.

Martina Aitolehti: "En halua, että kukaan sanelee miten mun kuuluu elää."

Martina Aitolehden elämä on näyttänyt ulospäin monessa kohtaa siltä, että kaikki on kohdallaan: menestystä, näkyvyyttä, perhe ja tietty elämäntaso. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kaikki se ei enää tunnukaan oikealta? Tässä jaksossa puhutaan erosta mutta ei pelkästään parisuhteesta. Vaan siitä hetkestä, kun joutuu valitsemaan itsensä. Siitä, kun tajuaa elävänsä elämää, joka näyttää hyvältä ulospäin, mutta ei tunnu hyvältä sisältä. Martina kertoo, miltä tuntui lähteä elämästä jossa oli statusta ja moni asia “niin kuin kuuluu” ja päätyä pisteeseen, jossa kaikki piti rakentaa uudelleen. Mitä se oikeasti vaatii ihmiseltä? Ja mitä joutuu kohtaamaan itsessään, kun ei voi enää piiloutua olosuhteiden taakse? Jaksossa puhutaan myös menetyksestä, läheisen päihdeongelmasta ja siitä, miltä tuntuu katsoa vierestä, kun toinen ihminen voi huonosti eikä siihen voi vaikuttaa. Siitä, miten tällaiset kokemukset muuttaa ihmistä, rajoja ja sitä, mitä on valmis enää hyväksymään omaan elämäänsä. Me puhutaan vapaudesta, ulkoisista paineista ja siitä, miksi niin moni jää elämään elämää, joka ei tunnu omalta. Siitä, mitä tapahtuu kun kontrolli pettää ja mitä jää jäljelle, kun kaikki ylimääräinen riisutaan pois.

Mä olin myös kiusaaja

Laurin jakson jälkeen mulle jäi yksi asia pyörimään mieleen.Se, miten hän puhui koulukiusaamisesta. Ja ehkä se jäi siksi, että mä tunnistan tästä aiheesta myös itseni. En pelkästään kiusatun roolista, vaan myös kiusaajan. Oon ollut tilanteissa, joissa mut on jätetty ulkopuolelle, satutettu ja saanut tuntemaan, että mussa on jotain vikaa. Ja samaan aikaan mä oon myös itse ollut osa dynamiikkaa, jossa joku toinen on jäänyt ulkopuolelle. Ja se on tosi epämukava asia myöntää ääneen. Koska tästä puhutaan usein tosi mustavalkoisesti. On uhrit ja on kiusaajat. Mutta todellisuus on harvoin niin selkeä. Joskus sama ihminen on ollut molempia. Tässä jaksossa mä puhun siitä: mistä mun oma käytös on voinut johtua, miltä se tuntuu katsoa sitä nyt aikuisena, ja miksi pelkkä tuomitseminen ei riitä, jos me oikeasti halutaan muutosta. Koska mä en usko, että kukaan meistä hyötyy siitä, että tätä aihetta katsotaan vain yhdestä suunnasta. Kiusaaminen ei ole koskaan ok. Mutta se ei myöskään synny tyhjästä. Ja joskus se lapsi, joka satuttaa muita, on itse se, joka olisi tarvinnut että joku pysähtyy.