Säv.San.Sov.

Maailmankuululle kapellimestari-säveltäjä Esa-Pekka Saloselle orkesterin johtaminen vastaa pikamatkan juoksemista, mutta sävellystyötä voi verrata maratoniin.´ Beethovenin yhdeksänteen sinfoniaan kuuluva Oodi ilolle on yksi ensimmäisistä Esa-Pekka Salosen musiikkimuistoista. Oliko se ihan ensimmäinen kerta, kun musiikki kolahti – sitä Suomen kansainvälisesti ehkäpä tunnetuin kapellimestari sekä säveltäjä ei ala arvailla. Salosen äiti väitti, että musiikki herätti erikoisen voimakkaita tunteita jo vaippaikäisessä Esa-Pekassa. Isän levyhyllystä löytyi Beethovenin yhdeksäs. Se, että Oodi ilolle -teema tuli ”vasta 55 minuutin kohdalla kaikenlaisen mekastuksen jälkeen” oli Saloselle järisyttävä kokemus. Kuten sekin, että aluksi teemaa soitettiin vain hyvin hiljaa. ”Myöhemmin olen oppinut niin kuin me kaikki, että kaikki tärkeimmät asiat elämässä kuiskataan, tai ainakin sanotaan hyvin hiljaisella äänellä”, Salonen kertoo. Seuraava virstanpylväs oli Suomalaisen Yhteiskoulun nokkahuilukerho. ”Olen aina sanonut nuoremmille, että jos on kestänyt yhden vuoden nokkahuilukerhoa niin, että sen jälkeen vielä pitää musiikista, niin silloin on joku todellinen intohimo kyseessä.” Esa-Pekka Salosella oli. Alkoi trumpetin soitto, sitten käyrätorven. Motivaatiota oli varsinkin, kun koulun orkesterin harjoitusten takia sai jättää jumppatunnit väliin. Ensimmäinen tärkeä opettaja oli ansioituneena käyrätorven soittajana suurta auktoriteettiasemaa nauttinut Holger Fransman. Hän sai Salosen harjoittelemaan ja viettämään Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla enemmän aikaa instrumenttinsa kuin flipperin parissa. Hän myös sai Salosen aloittamaan pianonsoiton. Ensimmäiset sävellyksensä Salonen kirjoitti jo 11-vuotiaana. ”Noin 11-vuotiaana tiesin, että musiikki on ainoa asia, mitä voin kuvitella tekeväni. Säveltäminen oli mun oma maailma, oma valtakunta, jossa kukaan ei tule sanomaan mulle, että ei saa tehdä noin, vaan pitää tehdä noin.” Jo 15-vuotiaana Salonen keikkaili ammattimaisesti. Hän soitti käyrätorvea kaikissa Helsingin ammattiorkestereissa. Nyt aikuisena, kansainvälistä uraa tekevänä ammattilaisena Salonen jakaa aikansa kapellimestarin töiden ja säveltämisen välillä. Ne eroavat hänen mielestään kuin pikajuoksu ja maraton: orkesterin johtaminen on korkean intensiteetin tiivis jakso, kun konsertti on ohi muutamassa tunnissa ja harjoitusjaksokin orkesterin kanssa usein muutamassa päivässä. Säveltäessä sen sijaan aikaperspektiivistä tulee hämmentävän kummallinen. ”Kymmenen sekunnin pätkän kirjoittamiseen saattaa mennä kaksi viikkoa.” Erilaisten työnkuvien muutos tuntuu. Saloselta menee aina sävellysperiodin alkaessa viikon verran, että hän pääsee sopivaan vireystilaan. Kahden ammatin yhdistämisessä on myös toisenlainen ongelma. Salonen tuntee, että hänen päässään on liikaa muiden ihmisten säveltämää musiikkia. Kun hän kapellimestarina pyrkii toteuttamaan toisen säveltäjän ajatuksia, hän miettii näitä sävellyksiä paljon – ja sitten itse säveltäessään meinaakin ”paperille tai nykyisin skriinille” siirtyä jo aiemmin tehty teos. ”Olen saanut itseni monta kertaa kiinni plagiaatista.” Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.

Teoston Säv.San.Sov. -podcastissa Sanni Kurkisuo alias Sanni kertaa vivahteikkaan urapolkunsa, joka tähtäsi hänen nykyiseen asemaansa itsenäisenä artistina ja biisintekijänä jo lapsesta lähtien. Sannin ensimmäinen kosketus musiikkiin tuli viulunsoitosta, joka kuitenkin alkoi teini-iässä tuntua liian rajoittavalta. Onneksi itse bändissä laulanut äiti näki lapsensa innon musiikkia kohtaan, joten hän järjesti sähkökitaran lapsensa pääinstrumentiksi Lohjan musiikkiopistossa. Biisinteko alkoi, kun Sanni löysi isäpuolensa kosketinsoittimesta valmiita biisipohjia eli sointuja, joiden päälle rakensi kappaleita. ”Olin maanisen fiiliksissä, että musan opiskelu voi olla tällaista.” Sanni kertoo olleensa ”ihan fiiliksissä” myös siitä, että kirjoitti mielestään hyvän biisin, joka sitten paljastuikin ”yks yhteen Sweet Home Alabamaksi”. Ja siitä, miten hän pääsi Pekka Ruuskan levy-yhtiön talliin jo lukioikäisenä. Tai siitä, kuinka hän kirjoitti pitkään englanninkielisiä biisejä, kunnes työsti tuottaja Henri Salosen eli Hank Solon kanssa suomenkielisiä kappaleita, joita päätyi esittämään itse – ja niin syntyi artisti Sanni. Sanni kertoo musiikkinsa syntyvän luonnollisesti. Podcastissa hän kuvailee sitä aaltoliikettä ja teemoja, joita uran aikana on eri albumeilla ollut. Tärkeintä on kuitenkin, että musiikki tuntuu omalta. "Jos sydän ja intohimo ei ole mukana, biisinteosta tulee mekaaninen prosessi. Isoimmat kicksit tulee, kun saa oman tunteen ilmaistua." Soolouran ensimmäisten 11 vuoden aikana kehitystä biisintekijänä on tapahtunut, kun rutiini on lisääntynyt. Esimerkiksi kontrastien ja dynamiikan ymmärrys on kasvanut. Kontrasti voi ilmetä monella eri tavalla, esimerkiksi rytmityksen tai sävelkorkeuden muutosten kautta. ”Kertosäkeessä pitää aina olla kontrasti. Siiinä pitää jollain tavalla twistata se, mitä on kerrottu säkeistössä. Syksyllä 2024 julkaisemansa Muutos-albumin Sanni on tuottanut itse sen lisäksi, että hän on kirjoittanut sen kappaleet. Sanni kertoo tekevänsä musiikkiaan usein rankoiltakin tuntuvista aiheista. "Mitä enemmän hävettää, sitä enemmän biisi yleensä resonoi kuulijassa. Kun joku uskaltaa sanoa sen, mitä ahdistaa tuoda näkyviin." Sanni kertoo, että hän on valinnut "olla auki". Hän kokee olevansa osa jatkumoa, jossa on yhä tavanomaisempaa että myös naispuoliset tekijät tekevät kaikkea: säveltävät, sanoittavat, sovittavat ja tuottavat. Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.

Taiteilija M.A. Numminen aloitti uransa säveltäjänä 60 vuotta sitten. Sen jälkeen hän säveltänyt ja esittänyt todella monenlaista ja uniikkia musiikkia rockista tangoon ja lastenlauluista taidemusiikkiin. Kaikkien aikojen pisimmässä Teoston Säv.San.Sov. -podcastin jaksossa 84-vuotias Numminen kertoo tarinoita poikkeuksellisen pitkän uransa eri vaiheista. ”Tein vuonna 1964 kaksi elektroniskonkreettiseen musiikkiin perustuvaa kappaletta”, M. A. Numminen kertoo uransa alkuajoista. Nämä elektronisen musiikin uranuurtajan Erkki Kurenniemen kanssa tehdyt kappaleet osallistuivat yksinlaulukilpailuun. Muut lauloivat klassista musiikkia, Numminen ei. ”Minulle piti perustaa oma sarja. Se oli nimeltään Marsilaissarja.” Tämä kertoo paljon siitä, että 60 vuoden musiikkiuransa aikana Numminen on usein tuonut taiteellaan uuden näkökulman – kuin ulkoavaruuden olento. Oikeasti Numminen tuli Somerolta 1960-luvun alussa Helsinkiin opiskelemaan yliopistoon. Hän osallistui saman tien monenlaiseen taiteelliseen toimintaan sen jatkoksi, että oli jo lukiolaisena soittanut jatsia ja keikkaillut muun muassa legendaarisen tangosäveltäjä Unto Monosen yhtyeen rumpalina. Numminen tunnetaan muun muassa lastenmusiikin, uusrahvaanomaisen jatsin, underground-musiikin, tangon, atonaalisen taidemusiikin sekä avantgarden ja jopa teknomusiikin tekijänä ja esittäjänä. Kuten hänen pitkäaikaisen säestäjänsä Pedro Hietasen kohdalla on sanottu, myös Nummisen kohdalla skaala on ollut mieletön.  Hän on kohdannut musiikkiuransa ansiosta lukemattoman määrän musiikin ja muun taiteen merkkihenkilöitä säveltäjämestari Toivo Kärjestä kirjallisuuden Nobel-voittaja Herta Mülleriin – ja kiinnostavien ihmisten seurassa on sattunut mieleen jääneitä asioita. ”24-vuotiaana päätin, että sosiologisista syistä minun on tutustuttava paremmin suomalaiseen tangoon ja kansainväliseen rockiin.” Vaikka Numminen toi oman näkökulmansa suomalaiseen musiikkielämään kuin marsilainen, hän ei ole ollut yksin. Esimerkiksi underground-yhtye Suomen talvisota 1939–40 oli osa suurten ikäluokkien nuoren aikuisuuden voimannäyttöä ja kuvainriistoa, jonkinlaista kapinaa ja vallitsevien arvojen ravistelua, joka kaupungistumista ja arvojen mullistumista kokevassa Suomessa vei niin lehtien otsikkoihin kuin osan Nummisen bändikavereista putkaankin. ”Kun esiinnyimme Oulussa, saimme virkavallalta ikuisen porttikiellon Ouluun.” Se siis koski yhtyettä ja sen ohjelmistoa, ei Nummista. Numminen on sittemmin hyväksytty laajasti. Hänet on esimerkiksi kutsuttu Åbo Akademin ja Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi, ja hänen elämäntyönsä on palkittu monilla muillakin tavoin. ”Osa suomalaisista vihasi minua syvästi, osa taas oli aivan riemuissaan”, hän kuvailee persoonallisen lauluäänensä ja erikoisten, provosoivien kappaleidensa herättämiä reaktioita 1960-luvulla. Tuottelias taiteilija ei ole musiikintekijänä potenut koskaan tyhjän paperin kammoa. Lauluja on syntynyt jopa uimarannalla, kuten Suomenlinnassa, kun Numminen oli luvannut kirjoittaa viidestä kuuteen lastenlaulua kahdessa viikossa. ”Sen aikainen vaimoni oli uimassa, ja sillä aikaa minä kirjoitin Valtavan jäniksen. Heti kun minulla on ollut idea, joko itse keksitty tai tilaustyö, niin se on syntynyt. Minulla ei kerta kaikkiaan ole ollut vaikeuksia tehdä näitä.” Nummisen mielestä musiikin tekijöiden kannattaa tutustua ennakkoluulottomasti muihinkin musiikkityyleihin kuin siihen, johon itse varsinaisesti omassa taiteessaan keskittyy. Kevyen musiikin säveltäjän on Nummisen mielestä esimerkiksi hyödyllistä perehtyä taidemusiikkiin. Lisäksi pitää olla sitkeä: ”Jos minä olisin tyytynyt 1960-luvulla levy-yhtiöiltä saamiini vastauksiin – ’sinun musiikkisi on vaikeata, eihän tätä kukaan ymmärrä’ – niin enhän minä olisi koskaan jatkanut musiikkia.” Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.

Suomenkielistä räppiä tekevälle ja esittävälle Yeboyahille eli Amare Kuukalle biisintekoon ei ole vain yhtä reseptiä. ”Voi olla, että olen spårassa ja joku sanoo jonkun hauskan sanan tai lauseen”, Yeboyah kuvailee sanoitusidean nappaamista suoraan käytöstä Teoston Säv.San.Sov. -podcastissa. Tai sitten biisin valuvat kyyneleet suoraan kotona kitaraa näppäillen, kun on ”ihan kauhea tunne ja tuska”. Tai sitten biisiin ei ole etukäteen mitään hyvää ideaa, ja studiolla ”aletaan vaan fiilisteleen ja pitää hauskaa”. Tai sitten jos on matkalla, sekin ”inspiroi kun pääsee johonkin toiseen paikkaan”. Tai oikeastaan ”Kaikki – koko elämä inspiroi!” Yeboyah on viime vuosien ajan kuulunut suomalaisen räpin eturintamaan. Ennen kaikkea hän on ollut esikuva muuksi kuin mieheksi kokeville räppäreille. Hän itse sai roolimallin lapsena Music TV:tä katsoessaan. Sitä katsoessaan pianotunneilla käynyt ja kuorolaulua harrastanut räppäri tajusi, että musiikki on hänen juttunsa. Se oli kanava sanoa asioita, ja musiikin parista myös löytyivät Rihannan kaltaiset esikuvat. ”Yhtäkkiä näin, että mun näköiset ihmiset voivat hyvin, ovat varakkaita ja tekivät, mitä ne halusivat tehdä. Sitä ennen se kuva oli Suomessa ollut kärsimyksellisempi. Inspiroidun mustien naisten anteeksipyytelemättömyydestä. Siitä, että he ovat omia itsejään.” Yeboyah valmistelee podcastia äänitettäessä syksyllä 2024 uutta albumia. Hän kuvailee levynteon pitkää prosessia, johon mahtuu hetkiä, jolloin ”vain oksentaa ideoita” ja tuntee epävarmuutta, eikä osaa hahmottaa, mitä oikeastaan onkaan tekemässä. Mutta epävarmuuden hetkinäkin pitää hänen mielestään muistaa, että hyväksymistä ei kannata hakea ulkopuolelta tekemällä jotain, jonka arvelee toimivan jollekin muulle ihmiselle. ”Pitää vaan luottaa tekemiseen ja jatkaa sitä ja palata itseensä. Minusta tuntuu, että kaikki levyni ovat reflektiota siitä, mitä olen siinä hetkessä”, Yeboyah sanoo. Yeboyahin äiti oli valokuvataiteilija Raakel Kuukka (1955–2022). Hän otti tyttärensä mukaan teoksiinsa jo tämän ollessa leikki-ikäinen lapsi. Myöhemmin hän myös kuvasi Yeboyahin levynkansia – ja keskusteli luovasta työstä ja taiteen tekemisestä. ”Aina on opetettu kyseenalaistamaan. Ja se kyllä kuuluu mun taiteessa.” Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.

Eva Louhivuori on laulaja-lauluntekijä, joka on kirjoittanut lauluja niin itselleen, entiselle duolleen Eva & Manulle että pop-artisteille Aasiaan. Hänen uraansa ja koko elämään on mahtunut hauskoja sattumuksia kuin romanttisessa komediassa konsanaan. Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa hän naurahtaa, että ”kaikki hauska on tapahtunut vahingossa”. Musikaaliseen perheeseen syntynyt Louhivuori sai syväkasteen musiikkiin jo kotonaan. Kansanmusiikissa ja lastenmusiikissa ansioituneiden Marjatta ja Martti Pokelan perillisiin kuuluu paitsi Louhivuoria, myös laajasti ansioituneita musiikintekijäperheitä kuten Ikosia, Sarioloita ja Prättälöitä. Sattumuksista käy esimerkiksi se, kuinka jätettyään opinnot kesken Sibelius-Akatemiassa Louhivuori pääsi Bostonissa toimivaan Berklee College of Musiciin. Hän tutustui siellä ranskalaiseen Emmanuel ”Manu” Laudiciin. Jo ensitapaaminen oli väärinymmärryksineen kuin elokuvakohtaus, mutta kansainvälistä uraa luovaksi Eva & Manu -duoksi Louhivuori ja Laudic päätyivät vahingossa. Muutettuaan Yhdysvalloista takaisin Eurooppaan pariskunta huomasi, ettei heillä oikeastaan ole mitään tekemistä, joten he lähtivät reissaamaan. Videopäiväkirja ajelusta asuntoautolla oli aluksi tarkoitettu vain ystäville ja perheenjäsenille, mutta sen saatua yllättäen seuraajia, alkoi parivaljakko tehdä biisejä julkaistavaksi kerran viikossa. ”Voi sanoa, että meidän soundi muotoutui siinä ihan orgaanisesti.” Eva & Manun lopetettua Eva Louhivuori on tehnyt soolouraa sekä kirjoittanut biisejä niin itselleen kuin muille artisteille. Hän on osallistunut kansainvälisille biisileireille sekä kirjoitussessioihin. Louhivuoren tekemiä kappaleita on julkaistu muun muassa Koreassa, Japanissa, Kiinassa ja Filippiineillä. On eroa, kirjoittaako biisejä itselleen vai käyttöön, jossa tähtäimessä on listahitti isoilla Aasian markkinoilla. ”Kun teen itselleni, koen, että olen tosi vapaa mistään trendeistä. Mutta on ollut tosi ihanaa opetella myös sitä trendimusiikin tekemistä. Se on tosi kiehtovaa”, hän sanoo. Biisinteossa on Louhivuoren mielestä tärkeää olla itseohjautuva niin, että kaiken takaa löytyy oma motivaatio ja intohimo. Vaikka olisi levytys- tai kustannussopimus, se ei tarkoita, että asioita voisi jättää muiden hoidettavaksi ja biisit syntyisivät itsestään. ”Tekijällä pitää aina olla oma moottori, että jaksaa itse tehdä ja olla oma-aloitteinen.” Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.